Olen kuuromykkä

Vietetään jälleen kansainvälistä kuurojen viikkoa! 

Pysähdyin pari päivää sitten pohtimaan, kuka olen. Miksi meistä on niin monta eri nimitystä? Olen Outi, mutta myös opettaja, opiskelija, nainen, äiti, viittova, näön varassa elävä. Mitä vielä muuta? Olen myös kuuro, kuulovammainen, kuuromykkä tai viittomakielinen, mutta joskus myös maahanmuuttaja tai ulkomaalainen. Minulle joskus puhutaan englantia, jos huomaa, että puhuttu suomen kieli ei riitä.

Kuuromykkiä retkellä 1930-luvulla

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän hyväksyn itseäni tällaisenä kun olen. Keski-ikä lähestyy ja näen itseni naisena, mutta myös kuuromykkänä. En enää ahdistu, kun en osaa puhua hyvin puhuttua suomea. Nuorempana ahdistuin, sillä ympäristö vaatii meitä puhumaan hyvin ja myös kuulemaan. Pistin kuulokojeet laatikkoon lopullisesti kun täytin 12 vuotta, mutta silti meidän piti viittoa ja puhua samanaikaisesti koulussa ja myös kotona. Piti oppia puhumaan, jotta voisi intergroitua yhteiskuntaan. Piti oppia kirjoittamaan hyvää suomea. Kilpailin luokkakavereiden kanssa ko.asiasta, mutta ei koskaan viittomakielen taidoista tarvittu kilpailla. En koskaan viihtynyt sukulaisten parissa, kun ei ollut tulkkia paikalla. Sain aina valokuva-albumit käsiini, sillä rakastan katsella kuvia. Tultuani aikuisikään aloin käyttää aktiivisesti viittomakielen tulkkausta ja myös kynä/paperi-metodia asioidessani, sillä ei voi aina saada tulkkausta ihan jokaiseen tilaisuuteen.

Samaan aikaan alkoi syntymäkuurojen vauvojen ja lasten sisäkorvaistutteiden leikkaukset. Ajattelin oikeasti, että olipa hyvä kun synnyin 1974. Äitini kertoi, miten silloin 1970-luvulla opiskeltiin viitottua suomea. Ajateltiin silloin, että pitää puhua ja viittoa samanaikaisesti. Opin viittomaan ja myös puhumaan, mutta en niin hyvin, että voisin rentoutua suomenkielellä. Ensimmäinen suomenkielinen sanani oli v...u. Viittomasta en tiedä, mikä oli minun ensimmäinen viittoma. 

Olen koko lapsuuden, nuoruuden ja aikuisiän aikana huomannut, miten kuuromykkä on kirosana meille. Minäkin inhosin sanaa koko sydämestäni. Ajattelin, että en voi olla kuuromykkä, koska pystyn kuitenkin jonkin verran puhumaan. En kuitenkaan voinut hyvin, koska en ole hyväksynyt itseäni sellaisena kuin minut on luotu. Me emme valitettavasti ole vapaita, sillä emme todellakaan saa olla sellaisia kuin me olemme oikeasti. Mitä pahaa on olla kuuromykkä? Vuosikausia on tullut luettua ja viitottua, että kamalaa kun lehdissä lukee taas se sama sana kuuromykkä! 

Miksi kuuromykkää ei enää käytetä? 1940-luvulla alettiin keskustella vakavasti, että pitää unohtaa kuuromykkä-nimitys ja ottaa kuuro  käyttöön. Kuurojen Liiton nimi muuttui ja myös Kuurojen Lehti. Silloin kuuroista aika moni oli kuuroutunut ja siksi oppinut puhumaan puhuttua kieltä. Heidän mielestään kuuromykkä on väärä termi heille. Ennen käytettiin puhuva kuuromykkä ja kuuromykkä.

Moni kuuroutunut kuuro toimi johtajana yhdistystoiminnassa ja myös Kuurojen Liitossa. Syntymästä saakka olevat kuuromykät sen sijaan olivat useimmiten jäseninä tai toiminneet aktiivisesti urheiluseuroissa. Tämä aika oli ennen 1970-lukua. 

Viittomakieli alkoi tulla enemmän koulumaailmaan, mutta myös kuuloteknologia. Meistä alettiin nähdä kuulovammaisina ja yritettiin korjata kuulolaitteilla. Ja edelleen yritetään korjata. Olemme saaneet oppia inhoamaan itseämme. Pilkattiin toisiamme, jos emme osanneet puhua tai kirjoittaa oikein. Emme oppineet kunnioittamaan itseämme sellaisina kuin olemme. Olemme joutuneet kielen ja kuulon kuntoutukseen. Eräs ystävistäni joutui käymään vuosittain sairaalakoulua 7 viikon verran, jotta hän oppisi puhumaan ja kuulemaan. Hän kertoi, miten joutui vaihtamaan sairaalan vaatteisiin tultuaan sinne maanantaisin aamulla ja perjantaisin kotiin. Olen pienestä pitäen käynyt kuulotutkimuksissa ja koulussa yritettiin opettaa meitä puhumaan. Puheterapiassa piti käydä kerran viikossa. Mielestäni on aika epäinhimmillistä vaatia meitä muuttumaan kuulevien kaltaisiksi.

Tuntuu, että olen ollut pitkään kaapissa. En ole yhtään huonompi kuin muut puhuvat kuuromykät. En enää pahastu, jos lehdessä lukee kuuromykkä. Siitä tulee pikemminkin kotoisa olo. Meistä puhutaan!

Meidän piti oppia lukemaan huulioita samaan aikaan kuin opimme kirjoittamaan.

Alkava syksy

Tulevassa talossani pitää olla nää portaat

Syksy on vahvasti ilmassa, vaikka kesää on kyllä vielä jäljellä. Tulen oikeasti kaipaamaan sandaalejani, sillä ne ovat minulle vapauden symbooli. Toisille saattaa olla moottoripyörä, mutta minulle riittää sandaalit. Ajatus siitä, että miten pitää laittaa sukat joka aamu jalkaan,hirvittää. Onneksi on lukuisia parittomia sukkia, että aamusta ei tule ikinä tylsä! Ja värikkäät kengät. Pitää kai hankkia yhdet uudet ei- mustat kengät, niin jaksaa kummasti.  Niin jaksaa sitten kävellä lukuisia portaita ja käydä luennoilla. Muistelen Portugalin reissua muutaman vuoden ajalta. Siellä on niin ihana kaakelikulttuuri ja kaikkialla valkoista paitsi kaakelit.

Mitä kaikkea syksy tuo tullessaan? Luentojen lisäksi myös mukavia tapahtumia, erityisesti kuurojen päivän viikolla. Kuurojen museo järjestää syyspäivän 29.9. Työväenmuseo Werstaan tiloissa. Olen mukana järjestelyissä. Tule mukaan oppimaan uusia asioita esineistä ja myös kertomaan. Mikä on esineen tarina? Tarina antaa arvoa esineelle. http://www.werstas.fi/?q=node/685 

Mitä vielä tapahtuu? Helsingissä järjestetään erilaisia juttuja arkisin, sitten vielä lauantaina on Jyväskylässä kuurojen emäntien tieto- ja taitokilpailut. Osallistuin kerran Porissa sellaisiin kisoihin. Oli kuule hauskaa, vaikka naiset arvostelivat kun en osannut kutoa sukan kantapäätä. En vieläkään osaa, mutta luuletko että opin nyt syksyn aikana jos perustaisin kotiini sukkapiirin?! Kyllä varmasti opin, jos saan jonkun neuvomaan kädestä pitäen ;) Käsityöt antavat oikeasti paljon. Tekee hyvää jotain käsillä.

Oikein värikästä syksyn alkua!
 

Karu todellisuus

Elokuu on jo puolissavälissä. Mihin kesä on hävinnyt? Esikoiseni sai naimaluvan ja sitä ennen oli tekemisiä huushollin kans. Käytiin kyllä vähän ympäri Suomea ja Viipurissa, vaikka tuntui suomalaiselta kaupungilta. Oli kyllä karu todellisuus todeta, että Viipuri ei olekaan enää suomalainen kaupunki.

Todellisuus on joskus niin karua. Otan taas suomalainen viittomakieli äidinkielenä -opetuksen esille. Jos sinua ei kiinnosta, niin älä jatka lukemista. Saimme postin, että opetus pidetään Palokan Jokelan ala-asteella. 

Palokassa? Aluksi ajattelin, miksi juuri siellä?! Mutta voi arvata, miksi siellä. Olisi kaikille tasapuolista kohtelua, jos opetus pidettäisiin keskustassa. Paikan sijainti ei harmita yhtään paljon kuin oppilasmäärä. Eli edelleen pieni 3. Ja kaksi ekaluokkalaista. Miten tyttöni kestää?

Voi olla, ettei kestä. Täyttää tammikuussa 14 vuotta ja joutuu opiskelemaan äidinkieltään ekaluokkalaisten kanssa. Ei kuulosta hyvältä. Eikä tunnu hyvältä. Pitää todella miettiä, onko tämä kaikki todella sen arvoinen. Kotiopetus on yksi mahdollisuus, että alkaisin itse opettaa tyttöäni.

Oletko kuullut kotiopetuksesta? Suomessa on ainakin 300 lasta, jotka saavat kotiopetusta erilaisista syistä kuten uskonnollisista, alueellisista tai muista syistä. Hesarin sanomissa on ollut aiheesta juttu vähän aikaa sitten. Sen mukaan moni kotiopetuksen saanut nuori pärjää hyvin jatko-opinnoissaan. Yksi äiti sanoi, että on ihan turhaa istua monta tuntia levottomassa koululuokassa. Saman asian voi oppia tehokkaammin ja nopeammin. Mitä asioita opitaan kouluopetuksessa? Voidaanko kaikki asiat saavuttaa kotiopetuksessa? Asioilla on aina hyvät ja huonot puolensa. Opiskeluaikoina tuli luettua lukuisia Tove Skutnabb-Kankaan kirjoja. Toven mukaan 1-2 tuntia äidinkielen opetusta viikossa ei riitä.

Se pitää varmaan paikkansa, mutta on kuitenkin parempi kuin ei mitään, vai mitä mieltä olet sinä?

Tämän radan vuoksi Pietarsaaren kuuromykkäin koulu 

siirrettiin keskustaan.

Kuvaterveisiä Viipurista!

Hedelmä- ja vihanneskioski

Kauniisti sommeltuja vihanneksia

Pieni lepotauko

Oikea sininen

Ihana idea

Viipuri, palaan pian!

Päivänkakkara ja puna-apila

Kesä on alkanut aika nopeasti, sillä luonto on herännyt oikein vauhdilla-2 viikkoa etuajassa. Luokanopettajan opintojen aikana opin rakastamaan kukkia. Opettelin nimiä ja myös pohdin, miten viitotaan. Osa kukista viitotaan suomen kielen mukaan kuten esim. Voikukka (VOI KUKKA). Moni kasvi viitotaan sen mukaan, miltä se näyttää.

Tiedätkö, miten kuvassa olevat kukat viitotaan? Tapasin vähänaikaa sitten 2 pientä lasta. He viittoivat PÄIVÄ KAKKA ja PUNA APINA.

:) Ihanaa kesää kukkien parissa!

Kuntoutusta vai kasvatusta?

Junassa ehtii ajatella, pohtia ja miettiä kun ei voi oikeastaan lähteä minnekään. Keskittyminen on oikeasti A-luokkaa, sillä tietää, että ei voi poistua. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat aika nautinnollista kun ei ole ketään taputtamassa olkapäätä. Pelästyn aika herkästi jos joku taputtaa olkapäälle. Pelästyn vaikka taputus olisi kuinka pehmeä. Kuulin vähän aikaa sitten, että kuurot eläimet pelästyvät herkästi. En sitten ole ihan yksin. Pitäisikö hankkia kuuro koira, sillä kuulokoira ei kiinnosta. Siinä menisi hermot, jos koira on koko ajan valppaana eri äänistä. Olen miettinyt vanhempiani, miltä heistä tuntui kasvattaa kuuroa lasta.

Kun olin lapsi, minua 4 vuotta vanhempi sisko oli aina kanssani. Olimme kuin paita ja peppu. Liikenteessä piti aina katsoa vasemmalle, sitten oikealle ja taas vasemmalle, sitten vasta voi ylittää katua. Minulle annettiin kuulolaitteita, joita olen oppinut inhoamaan. Siitä tuli tinnitus kun lopetin kuulolaitteiden käytön joskus 12 vuotiaana. Olen useasti miettinyt, onko kuulolaitteiden käyttö syy tinnitukseeni? Olisiko elämäni helpompaa, jos en olisi käyttänyt ollenkaan kuulolaitteita?  Kuurous on ominaisuus, jonka kanssa voi elää ihan hyvää elämää. Puhutaan paljon mahdollisuuksien antamisesta ja tasa-arvosta. Mielestäni tasa-arvo toteutuu, jos annetaan kuuron olla kuuro ja kuulevan olla kuuleva. Tasa-arvo toteutuu naisella ja miehellä, vaikka mies ei esimerkiksi pysty koskaan imettämään vauvaa. Tasa-arvo on sitä, että annetaan ihmisten olla sellaisia kuin on luotu.

Ihmettelet varmaan, miksi otan tämän asian esille. Kuuroja lapsia ei nimittäin kasvateta, vaan kuntouteta. Täällä Suomessa on annettu kuntoutusta kuuroille lapsille. Minäkin sain kuntoutusta. Millaista kuntoutusta? Kielen kuntoutusta. Olin joskus 2-3 vuotias, jouduin Helsinkiin tutkimuksiin. Äitini oli mukana, mutta osalla kuuroista lapsista joutui yksin viettämään ventovieraiden seurassa -ilman turvallista syliä. Aion selvittää, mitä minulle tehtiin. Pitää mennä lukemaan, mitä minusta on kirjoitettu ja mitä kokeita minulle on tehty.  Olen käynyt joka vuosi kuulotutkimuksessa, vaikka kuulonkäyrä on aina ollut sama alusta saakka.

Miltä sinusta tuntuisi viettää ihan joka vuosi seitsemän (7) viikkoa jossain sairaalakoulussa ja pukeutua sairaalan vaatteisiin? Onneksi sentään pääsee kotiin perjantaina, mutta pitää palata takaisin sairaalakouluun maanantaina. Ei voi pukeutua lempihameeseen tai paitaan, eikä nähdä vanhempia tai sisaruksia. Näin tapahtui eräälle ihanalle kuurolle ihmiselle, joka vietti näin joka vuosi seitsemän viikkoa ollessaan 4-13v. Aloin miettiä kun kuuntelin hänen tarinaansa. Olin aluksi ihan hämilläni, että voiko tällaista tapahtua vielä 1990-luvun alussa. Miten tämä on mahdollista? Ilmeisesti on.

Vihreä äitienpäivä

Koivut alkavat olla yhtä vihreitä kuin minun yllä oleva paita. Minulla on ollut aika kova vihreänälkä kevään aikana. Näen joka paikassa vihreää. Voi olla, että vihreä on nyt kovasti muodissa. Olin niin huojentunut nähdessäni näin paljon vihreää Kreetalla. Niin, sanotaan, että vihreä on uuden alun väri. Elämän alku.

Elämä ei aina alkaa helposti. Luin tänä äitienpäivän aamuna Hesarista artikkelia, miten elämä voi päättyä kesken. Siinä sanotaan, miten keskenmenot ovat vaiettuja asioita. Ei aina kerrota heti alkaneesta raskaudesta, vaan odotetaan ensin kolmea kuukautta. Ollaan ensin hiljaa ja toivoa, että raskaus jatkuisi. Ei osata iloita, sillä pelko hallitsee. Pelon kanssa on varmaan raskasta elää. Myönnän, että olen pelännyt aika paljon erilaisia asioita. Pelot voivat estää elämistä ihan täysillä ja iloita pienistä arjen iloista. En ole kokenut keskenmenoja, mutta aloin miettiä, miltä tuntuu olla viittomakielinen äiti, joka on juuri kokenut keskenmenon. Kenen kanssa voi viittoa? Kenties puolison ja perheen kanssa, mutta he varmaan surevat ja tarvitsevat tukea. Saadaan kenties sairaslomaa ja jäädään kotiin suremaan.

Joutuuko viittomakielinen suremaan näitä asioita yksin? En ole nähnyt, miten näitä asioita käsitellään avoimesti. Lienee tabu? Voi olla, että olen väärässä, mutta meillä on aika tiivis yhteisö. Epäilen vähän, että näitä vaikeita asioita olisi helppoa käsitellä meidän yhteisössämme. Jos yhteisö on liian pieni, silloin halutaan kenties pitää vaikeat asiat sisällään. Vertaistukea voisi olla enemmän. Olisi tärkeää luoda viittomakielisiä palveluja ainakin isommissa kaupungeissa, sillä tulkatut palvelut eivät oikein riitä ja korvaa suoraa viestintää. Eilen oli lapsettomien päivä ja tänään äitienpäivä.

Ei ole aina itsestään selvä olla äiti. Äitiys on yksi vaativimmista tehtävistä, mitä tiedän. Luin pari päivää sitten uusimmasta ET-lehdestä artikkelia Markku Yli-Mäyrystä: Uskalla olla ihminen.  Olemme kaikki ihmisiä. Äiditkin. Saavun nyt Tampereelle äitienpäivän viettoon. Olen oppinut paljon elämästä äidiltäni ja ihmisenä olemisesta. Rakas äiti, ihana kun olet olemassa. Toivotan kaikille oikein vihreää äitienpäivää!