Vähemmistökieli vai ei?

Tuli uusia tietoja viittomakielen opetukseen liittyvistä asioista. Lyhyesti: suomalainen viittomakieli ja myös suomenruotsalainen viittomakieli ovat Suomessa vähemmistökielen asemassa kuten myös romani ja saame. Jyväskylän kaupunki voi maksaa opettajalle palkkaa, jos on vähintään kaksi (2) oppilasta. Kyllä on ihan selvä asia, että mitä enemmän oppilaita ryhmässä niin sitä parempi, mutta pallo on vanhemmilla. Pitää kyllä vielä selvittää eri käsitteistä: vähemmistökieli, äidinkieli ja kotikieli.

Jyväskylän alueella elää monta eri viittomakieltä: suomalainen, suomenruotsalainen, ruotsalainen, virolainen ja venäläinen .Jyväskylän kaupungin opetustoimen mukaan voidaan järjestää myös muiden viittomakielten opetusta, jos on oppilasta vähintään neljä (4). Muut viittomakielet eivät ole ns. vähemmistökielen asemassa. Näin opetustoimesta sanottiin. Meidän tulee tukea myös muita viittomakieliä kuin vain suomalaista tai suomenruotsalaista, joilla on vähemmistökielen asemassa.

Näistä asioista keskusteltiin perheillassa 8.4. Jyväskylän kuurojen yhdistyksellä. Lapsista näkee, miten hauskaa oli kokoontua yhteen. Ensin juotiin mehut ja syötiin vähän herkkuja. Tutustuttiin toisiimme. Yllättävän monta perhettä asuu Jyväskylän seudulla. Toivottavasti tulee jatkossa lisää tapaamisia. Vertaistukea tarvitaan aina, mutta tärkeintä on antaa lasten tavata toisiaan. Kuurojen vanhempien lapset tarvitsevat toisiaan ja nauraa puhutuilla tai viitotuilla kielillä. Lapset saivat nauttia esityksistä ja saada jäätelöä pingviiniltä ;)

Laskin, että Jyväskylän alueella asuu enemmän monikielisiä perheitä kuin kaksikielisiä perheitä. Lapsi voi puhua ja viittoa yhteensä 3-4 eri kieltä. Perheet tarvitsevat oikeasti tukea. Osaavatko neuvolat ja päiväkodit tukea monikielisiä perheitä? Ei kai enää pakoteta yksikielisyyteen?


p.s. Jyväskylässä on kesätapahtuma 10.-13.7. Mäki-Matin perhepuistossa tulee olemaan viittomakielisiä ohjelmia. Lisätietoa tullee lähiaikoina, mutta laita kalenteriisi :)

Vain kaksi

Tammikuu alkaa olla jo puolissavälissä. Arki on käynnistynyt. Tuntuu mukavalta olla jälleen opiskelija ja opiskella asioita. Jyväskylän yliopistolla on niin kaunis kampus. Aloitin eilen pitkästä aikaan vesijumpan juuri remontoidussa uimahallissa. Pitää vielä löytää jokin rytmi opiskelulle ja perheelle. Viikonlopun äitiys on ollut aika rankkaa, kun en voinut tukea lapsiani koulutehtävien kanssa. Tarkkaavaisuushäiriötä kärsivällä esikoisellani on ollut hyvin vaikeaa oppia asioita. Koulunkäynti on ollut ongelmallista. Harmittaa, että murrosikäinen ei suostunut millään suomalaisen viittomakielen tunneille.

Tilanne on sellainen, että nyt suomalaisen viittomakielen ryhmässä on vain kaksi oppilasta, joilla on aika iso ikäero. Keskusteltuani nuoren suomalaisen viittomakielen opettajan kanssa asioista, ja todettiin, että ei voi todella pakottaa kuuroja/viittomakielisiä vanhempia tuomaan lapsiaan tunneille. Olen kertonut blogissani jonkin aikaa sitten, että opetusviraston mukaan opetus toteutuu jos on vähintään 3 oppilasta. Tilanne on nyt sellainen, että on vain kaksi oppilasta, joista toinen on minun toinen lapsi. Olen todella kiitollinen, että opetus toteutuu vähäisestä oppilasmäärästä huolimatta.

Mistä tämä voi johtua? Ei ainakaan tiedotuksen puutteesta. Voi olla, että on monenlaisia syitä. Vanhemmat eivät aina jaksa olla aktiivisia. Työ-tai opiskeluelämä voi olla niin vaativaa, että ei haluta tehdä mitään ylimääräistä. Onko äidinkielen oppiminen verrattavissa harrastukseen? Ei todellakaan, sillä oman äidinkielen tunteminen on tärkeää. Olen kuitenkin huomannut, miten jonkun urheilulajin harrastus voi ohittaa oman äidinkielen oppimisen. Ihmisoikeudet eivät toteudu, jos yksilö ei saa oman äidinkielen opetusta. Oman äidinkielen opetus on yksi kielellisten oikeuksien toteuttamista. Voi olla, että moni vanhempi ei ymmärrä oikein syvällisesti tätä asiaa. Oman kielen ja kulttuurin arvostus voi olla aika ohutta. Olen huomannut, miten moni viittomakielinen puhuu/viittoo viittomakielen puolesta, mutta sen puolesta ei olla vielä valmiita tekemään asioita konkreettisesti. Viedään siis lapset vaikka 50 kilometrin päähän harrastamaan kaksi-kolme kertaa viikossa, mutta ei jakseta viedä lapset suomalaisen viittomakielen tunneille, koska ei ole kuljetusta. Vanhemmat käyvät töissä. Voidaanko miettiä, miten kuljetusasia hoidetaan? Pitää oikeasti keskustella myös opetusviraston kanssa, mitä voidaan tehdä. Onko mahdollista siirtää opetus Haukkarannan koululle, jossa on viittomakielen opetusta.

Jään odottamaan suomalaisen viittomakielen opettajan kutsua vanhempainiltaan, jossa voitaisiin keskustella näistä asioista. Vaarana on, että ensi syksyllä ei voi jatkaa opetusta jos on edelleen vain kaksi oppilasta. Ei näytä hyvältä, mutta olen oikeasti iloinen miten nuorempi lapseni saa oppia erilaisia asioita suomalaisesta viittomakielestä.On ollut niin  hauskaa keskustella lapsen kanssa suomalaisen viittomakielen kieliopista, sormituksista, viestinnästä ja niin edelleen. Suomalaisen viittomakielen oppiminen auttaa paljon muiden asioiden oppimista. Lapsi ymmärtää miksi viittomakielisessä kulttuurissa on asiat näin. Muistelen tässä noin 10 vuoden takaista tapahtumaa. Suomalaisen viittomakielen kurssillani oli mukana yksi kuurojen vanhempien kuuleva lapsi, joka ei ole koskaan saanut kouluaikana äidinkielensä opetusta. Tuntien jälkeen on ollut antoisaa keskustella hänen kanssaan asioista ja hänelle kirkastui, miksi suomalaisessa viittomakielessä on niin vahva kuvailu. Suomenkielessä ei kuvailla eläimiä samalla tavalla kuin suomalaisessa viittomakielessä (viittomakielessä kuvaillaan eläimiä esim. valkoinen apina, jolla on pitkä turkki) Hän sanoi,että on syyttänyt ihan turhaan vanhempiaan, sillä hänen vanhempansa eivät osanneet selittää eläinten nimiä suomeksi, vaan suomalaisella viittomakielellä. Hän oli nimittäin kuvaillut lapsena eläimiä kuvailun periaatteen mukaisesti, ja hänen opettajansa ei aina ymmärtänyt häntä. Ilmeisesti hän joutui usein naurun kohteeksi.

Selittämistä vai tulkkaamista?

Joskus voi sattua kaikenlaisia hassuja juttuja kun on kuuro. Huomasin pari päivää sitten Jyväskylän kävelykadulla itkevän lapsen äitinsä kanssa. Äiti yritti laittaa lapsen kengät takaisin ja oli myös isoäiti auttamassa. Huomasin, että ilmapallo oli irronnut putkesta. Menin auttamaan ja laitoin ilmapallon takaisin putkeen, sitten ojensin itkevälle lapselle, joka sitten rauhoittui ilmiselvästi. Mutta tyttäreni nauroi kovasti minulle, sillä lapsen äiti oli sanonut lapselleen, ettei oteta ollenkaan ilmapalloa mukaan. Kuurona menin auttamaan, mutta aiheutin kai kiukkua lapsen äidille.

Olen monesti ollut ihan tietämätön, kun minulle puhutaan. Tyttäreni huomauttaa vähän välillä, että tuo myyjä yrittää puhua minulle. Taidan olla aika epäkohtelias monen kuulevan silmissä. Joskus sattuu niin, että kuuleva alkaa puhua tyttärelleni. Jos huomaan, että asia on joku tärkeä, niin pyydän tavallisesti paperia ja kynää. Ennen vanhaan ei ollut tulkkipalvelua saatavilla, ja aika moni kuurojen vanhempien kuuleva lapsi oli/on joutunut tulkkaamaan erilaisissa tilanteissa.

Äitini kertoi kerran minulle, miten yksi kuurojen vanhempien kuuleva lapsi kertoi äidilleni, että oli joutunut tulkkaamaan gynekologin tutkimusten aikana. Uskomattomia juttuja on tapahtunut, mutta onneksi moni viisas kuuro vanhempi on ymmärtänyt käyttää paperi+kynä –viestintää tai vaikeammissa tilanteissa kääntynyt seurakunnan työntekijöiden puoleen. Luulisi, että nykyaikana ymmärrettäisiin jättää lapset rauhaan. Asia ei ole aina niin, sillä on edelleen tietämättömiä suomalaisia, jotka kääntyvät lasten puoleen. Sama ilmiö on varmaan maahanmuuttajien kohdalla, jossa heidän lapsensa toimivat vanhempiensa tulkkeina.

Kävin kerran lapseni kanssa terveysasemalla, ja vastaanottovirkailija hermostui minulle, kun pyysin paperia ja kynää. Kielsin silloin lasta toimimasta tulkkina, ja luin virkailijan huulilta: ”Puhumalla olisi niin paljon helpompaa!”. Kirjoitin sitten rauhallisesti paperille, ja sanoin, että lapsilla on oikeus olla vain lapsia. Kai sillä virkailijalla oli huono päivä, vaikka toimii asiakaspalvelussa. Onneksi monessa paikassa suhtaudutaan aika kivasti paperilla kirjoitteluun.

Kyllä vähän harmitti lukea Helsingin sanomista jutun kunnallisvaaleista, jossa toimittaja kysyi kuurolta äidiltä asioita ja tulkkaamassa oli hänen alaikäinen lapsensa. Voi olla, että lapsesta ei tunnu vaikealta. Jos on tottunut pienestä pitäen tulkkina olemiseen tai pikemminkin selittäjän rooliin.

Kaksikielisten ihmisoikeuksien toteutumisesta..

Kysyin ystävältäni eilen, kuka on puhunut pakottamisesta kun ehdotin hänelle ottavan suomalaisen viittomakielen opetusaasian esille lastensa opettajan kanssa. Olin hämmästynyt, kun hän otti esille, ettei voi pakottaa. Onko kukaan muu puhunut pakottamisesta kun lapsi aloittaa kouluntaipaleen suomenkielisessä koulussa? Opitaan ihan itsestään selvästi tieto- ja taitoaineita kuten suomea, vaikka suomenkielisissä kodeissa puhutaan suomea.

Akateemista taitoa ei aina voi saavuta kotoa, jos vanhemmat eivät opeta lapsilleen kotona. Kotiopetus on yksi mahdollisuus, mutta puhun nyt yleensä lasten oppimisesta. Ellemme kannusta lapsiamme oppimaan enemmän suomalaisen tai suomenruotsalaisen viittomakielen kieliopista, kulttuurista ja viestinnästä. Silloin viittovista lapsista kasvaa kulttuurisesti ja viestinnällisesti heikkoja. Ilmiö on nähtävissä esimerkiksi viittomakielisissä uutisissa, kun osa uutislukijoista ei hallitse riittävästi suomalaista viittomakieltä vaikka he ovat kuuroja. Olen huomannut myös monen kuurojen vanhempien kuulevan lapsen vähättelevän heidän viittomakielen taitonsa, vaikka he osaisivat viittoa. Itsevarmuus ja itseluottamus puuttuvat. Näitä taitoja harjoitellaan koulussa. Kaksikieliset ja monikieliset lapset tarvitsevat paljon tukea ja kannustusta suomalaisessa yhteiskunnassa.

Luulen, että kuurojen vanhempien asenteet ovat tulleet heidän kouluajoiltaan, jolloin koettiin viittomakielen olevan huono ja hyödytön kieli. Emme siis ole oppineet rakastamaan kieltämme niin riittävästi, että haluamme antaa lapsillemme oppivan hyvin suomalaista tai suomenruotsalaista viittomakieltä. Olkaamme enemmän ylpeitä viittomakielisyydestämme, johon kuuluu vahvasti kaksikielisyys. Olen yksi esimerkki, sillä pidän kirjoittamisesta suomeksi vaikka syntyy välillä kirjoitusvirheitä.

Syyskuun viimeisellä viikolla vietetään kuurojen viikko ja teemana on kaksikielisyys. Meillä on oikeus olla kaksikielisiä. Lisätietoja teemasta löytyy mm. Kuurojen Liiton sivulta. KL:n toiminnanjohtaja Markku Jokinen selittää, että kaksikielisyyden toteutuminen on myös kuuron ihmisoikeuksien toteutumista. Näin väitän samaa kuurojen vanhempien kuulevien lasten kohdalla. Miten voimme edistää kuurojen vanhempien kuulevien lasten ihmisoikeuksien toteutumista? Rakastamalla enemmän suomalaista viittomakieltä - se on meidän äidinkielemme.

Jokainen elää omaa elämäänsä

Kun olin ohikulkumatkalla kotiin poikkesin eräässä kuurojen yhdistyksessä moikkamassa tuttuja. Kysyin yhdistyksen puheenjohtajalta, tuleeko sieltä joku edustamaan edesmenneen kulttuurivaikuttajan hautajaisiin ja vastauksesi tuli: "En tunne häntä. En usko, että täältä tulee ketään sinne." Olin hieman ihmeissäni, mutta ajattelin, että eipä asia kuulu minulle. Jäin kuitenkin pohtimaan asioita, mistä tuo välinpitämättömyys johtuu.

Emmekö arvosta ihmisiä, jotka tekivät meidän viittomakielisten arjesta paremman? Näyttääkö siltä, että nykyään riittää elää arki: herätä, syödä, käydä työssä, harrastaa vähän liikunta ja nukkua. Ei ole väliä, millainen arki on. Voisiko arki olla parempi? Laitetaan lapset tonne lähikouluun, olkoon opetus ihan millaista tahansa kunhan lapsi käy koulua ja vanhemmat saavat olla rauhassa kotona tai työssä. Osataanko vaatia ja valvoa lasten asioita, miten hoidetaan? Ollaanko yhteydessä viranomaisiin, vai ajatellaanko näin: "Koulu hoitakoon kaiken." Jos perheeseen syntyy kuuro lapsi, niin kuurot vanhemmat saattavat ajatella, että kuulevien koulu on parempi kuin olemassa oleva kuuroille tarkoitettu koulu. Mutta ei aina osata ajatella kokonaisuutta, että tällä tavalla teemme hidasta itsemurhaa. Onko vaikeaa vaatia ja keskustella olemassa olevien kuurojen koulujen kanssa opetuksen kehittämisestä? Suomalainen viittomakieli tuhoutuu koko ajan, mutta suomenruotsalaisen viittomakielen tilanne on vielä pahempaa. Pietarsaaren kuuromykkäinkoulu suljetettiin jo vuonna 1932 ja Porvoon kuurojenkoulu vuonna 1993. Ellei tapahdu jotain, niin vuoden 2040 kuurot lapset joutuvat käymään koulua yksin. Olisin silloin noin 65 vuotias ja muistelisin Mikkelin koulun aikojani, jolloin oli vahva kuurojen nuorten yhteisö.

Tekee niin pahaa seurata Suomen kuurojen henkistä tilaa ja ystäväni viittoi erittäin osuvasti joskus keväällä: "Jokainen elää omaa elämäänsä". Onko vaikeaa ajaa asioita yhdessä ja luoda entistä parempaa maailmaa? Ja olla ylpeitä viittomakielisyydestä ja ottaa huomioon ihmisiä? Olin keväällä kuurojen valtakunnallisten kultturipäivillä ja oli upeaa seurata erilaisia esityksiä. Olen jäsenenä monessa kuurojen yhdistyksessä, ja edustin silloin keväällä yhtä kuurojen yhdistystä. Ryhmäesitykseni voitti ja myös tuli muita voittoja samalle yhdistykselle, mutta mitalijuhlaa ei ole vielä järjestetty. On se ihmeellistä, sillä voittoja tuli aika monta. Kulttuuripäivistä on jo kohta kolme kuukautta. Tavallisesti mitalijuhlaa järjestetään melko heti tapahtuman jälkeen.

Voidaanko laittaa nämä esimerkit vain tietämättömyyden piikkiin?

Onko poikasi kuulovammainen?

Olen pitkään miettinyt, miten näitä asioita pitäisi ottaa esille. Suomalaisen viittomakielen opetusta on ollut aika vaikeaa saada kaksikielisille lapsilleni, joilla on kaksi äidinkieltä: suomalainen viittomakieli ja suomi. Ennenkuin esikoiseni aloitti peruskoulua kävimme keskustelemassa asiasta Jyväskylän opetustoimessa keväällä 2005 ja sieltä kysyttiin: Onko poikasi kuulovammainen? Vastasin, ettei ole, mutta hänellä on kaksi äidinkieltä. Tämä vastaus ei tyydyttänyt silloista opetustoimen johtajaa, joka totesi, että kaupungilla ei ole vastuutta tarjota opetusta, koska lapsemme eivät ole kuulovammaisia. Sanottiin, että kotikielen opetusta voidaan järjestää jos löytyy yli 3 oppilasta. Yritin saada muita viittomakielisiä vanhempia kiinnostumaan asiasta, sillä tiesin, että olisi samanikäisiä lapsia samassa kaupungissa. Asia ei toteutunut, koska ei ollut kiinnostusta. Asia siis jäi siihen, mutta mietin miten voisi saada lapsilleni äidinkielen opetusta. Viittomakielisen luokanopettajankoulutuksen saaneena masennuin entistä enemmän, mutta yritin ajatella optimisesti ja ottaa asian esille monessa paikassa. Välinpitämättömyyttä ja tiedonpuutetta on ollut. Tunsin viittoneeni sokeille silmille. Olin silloin töissä Jyväskylän yliopistolla, ja onnistuin saamaan esikoiselleni suomalaisen viittomakielen yksityisopetusta noin kuukaudeksi erään opiskelijan suomalaisen viittomakielen opetusharjoituksella kun hän oli ensimmäisellä luokalla.

Seuraava kerta oli sitten kun esikoiseni oli neljännellä luokalla ja kuopukseni toisela luokalla. Silloin Jyväskylän yliopiston suomalaisen viittomakielen oppiaine OKL:n kanssa järjesti suomalaisen viittomakielen äidinkielen opetusharjoittelua yhteistyössä Jyväskylän kaupungin opetustoimen kanssa. Kokeilu kesti vuoden ja lapsemme kävivät noin vuoden tiistaisin normaalin koulupäivän jälkeen. Jyväskylän yliopiston opiskelijat tekivät hyvän harjoittelun ja lapsemme saivat tutustua suomalaisen viittomakielen kielioppiin, ilmaisuharjoituksiin ja keskusteluharjoituksiin eri-ikäisten viittomakielisten kanssa. Sen vuoden jälkeen ei tapahtunut mitään. Muutin kuopukseni kanssa uuden työn perässä Helsinkiin v. 2010 ja tyttäreni aloitti neljännen luokan Munkkiniemen ala-asteen koululla. Innostuneena ajattelin, että Helsingissä on varmasti helpompaa saada opetusta, kun siellä asutaan niin paljon viittomakielisiä perheitä. Miten kävi?

Helsingin opetusvirastossa ei tiedetty, miten suomalaisen viittomakielen opetusta järjestetään. Otin yhteyttä syksyllä 2010 Alberinkouluun, joka toimii Pitäjämäen koululla. Täytin syksyllä kotikielen opetuksen lomakkeen ja toimitin helsingin opetusvirastoon. Keskustelin asiasta tyttäreni luokanvalvojan kanssa, joka kehotti ottamaan yhteyttä rehtoreihin. Lähetin Munkkiniemen ala-asteen koulun rehtorille ja myös Albertinkoulun rehtorille sähköpostia, että tyttäreni tarvitsee äidinkielen opetusta. Jäin sitten odottamaan. Päivät muuttuivat viikoiksi. Viikot muuttuivat kuukausiksi kunnes kysyin uudestaan talvella 2011 tilanteesta. Kävi ilmi, että rehtorit eivät ole pitäneet yhteyttä toisiinsa. Luvattiin, että opetusta järjestyisi syksyllä 2011.

Tyttäreni aloitti viidennen luokan syksyllä 2011. Saimme tietää, että Albertinkoulu järjestäisi opetusta keskiviikkoisin. Olimme innoissamme, ja koulu sijaitsee noin 10 minuutin kävelymatkan päässä kotoamme. Tyttäreni kävi siellä säännöllisesti. Kysyin häneltä, miten opetus on mennyt. Kuvittelin, että tyttäreni saisi opetusta monen viittomakielisen lapsen kanssa, mutta ei asia ollut noin. Tyttäreni sai opetusta erään suomenkielisten vanhempien huonokuuloisen lapsen kanssa, joka ei osannut viittoa oikein kunnolla. Olen monta kerta miettinyt lasteni kohtaloa. Pitää varmaan oppia luopumaan unelmasta saada toimivaa ja hyvää suomalaisen viittomakielen äidinkielen opetusta lapsilleni, kun pääkaupunkiseudulla asuvat viittomakieliset perheet eivät vaadi lapsilleen opetusta. Miten meidän lapsemme saisivat oppia rakastamaan äidinkieltämme, jos vanhemmat eivät kunnioita äidinkieltään. Ihmettelen edelleen, miksi Albertinkoululla ei opeteta viittomakielisiä lapsia yhdessä. Poikani ei ole saanut suomalaisen viittomakielen opetusta sen opiskelijoiden harjoittelun jälkeen. Olen alkanut hyväksymään todellisuuden ja sen, ettei voi tavoittaa kuuta taivaalta.

Syrjitäänkö lapsiani, koska he eivät satu olemaan kuulovammaisia?