Vain kaksi

Tammikuu alkaa olla jo puolissavälissä. Arki on käynnistynyt. Tuntuu mukavalta olla jälleen opiskelija ja opiskella asioita. Jyväskylän yliopistolla on niin kaunis kampus. Aloitin eilen pitkästä aikaan vesijumpan juuri remontoidussa uimahallissa. Pitää vielä löytää jokin rytmi opiskelulle ja perheelle. Viikonlopun äitiys on ollut aika rankkaa, kun en voinut tukea lapsiani koulutehtävien kanssa. Tarkkaavaisuushäiriötä kärsivällä esikoisellani on ollut hyvin vaikeaa oppia asioita. Koulunkäynti on ollut ongelmallista. Harmittaa, että murrosikäinen ei suostunut millään suomalaisen viittomakielen tunneille.

Tilanne on sellainen, että nyt suomalaisen viittomakielen ryhmässä on vain kaksi oppilasta, joilla on aika iso ikäero. Keskusteltuani nuoren suomalaisen viittomakielen opettajan kanssa asioista, ja todettiin, että ei voi todella pakottaa kuuroja/viittomakielisiä vanhempia tuomaan lapsiaan tunneille. Olen kertonut blogissani jonkin aikaa sitten, että opetusviraston mukaan opetus toteutuu jos on vähintään 3 oppilasta. Tilanne on nyt sellainen, että on vain kaksi oppilasta, joista toinen on minun toinen lapsi. Olen todella kiitollinen, että opetus toteutuu vähäisestä oppilasmäärästä huolimatta.

Mistä tämä voi johtua? Ei ainakaan tiedotuksen puutteesta. Voi olla, että on monenlaisia syitä. Vanhemmat eivät aina jaksa olla aktiivisia. Työ-tai opiskeluelämä voi olla niin vaativaa, että ei haluta tehdä mitään ylimääräistä. Onko äidinkielen oppiminen verrattavissa harrastukseen? Ei todellakaan, sillä oman äidinkielen tunteminen on tärkeää. Olen kuitenkin huomannut, miten jonkun urheilulajin harrastus voi ohittaa oman äidinkielen oppimisen. Ihmisoikeudet eivät toteudu, jos yksilö ei saa oman äidinkielen opetusta. Oman äidinkielen opetus on yksi kielellisten oikeuksien toteuttamista. Voi olla, että moni vanhempi ei ymmärrä oikein syvällisesti tätä asiaa. Oman kielen ja kulttuurin arvostus voi olla aika ohutta. Olen huomannut, miten moni viittomakielinen puhuu/viittoo viittomakielen puolesta, mutta sen puolesta ei olla vielä valmiita tekemään asioita konkreettisesti. Viedään siis lapset vaikka 50 kilometrin päähän harrastamaan kaksi-kolme kertaa viikossa, mutta ei jakseta viedä lapset suomalaisen viittomakielen tunneille, koska ei ole kuljetusta. Vanhemmat käyvät töissä. Voidaanko miettiä, miten kuljetusasia hoidetaan? Pitää oikeasti keskustella myös opetusviraston kanssa, mitä voidaan tehdä. Onko mahdollista siirtää opetus Haukkarannan koululle, jossa on viittomakielen opetusta.

Jään odottamaan suomalaisen viittomakielen opettajan kutsua vanhempainiltaan, jossa voitaisiin keskustella näistä asioista. Vaarana on, että ensi syksyllä ei voi jatkaa opetusta jos on edelleen vain kaksi oppilasta. Ei näytä hyvältä, mutta olen oikeasti iloinen miten nuorempi lapseni saa oppia erilaisia asioita suomalaisesta viittomakielestä.On ollut niin  hauskaa keskustella lapsen kanssa suomalaisen viittomakielen kieliopista, sormituksista, viestinnästä ja niin edelleen. Suomalaisen viittomakielen oppiminen auttaa paljon muiden asioiden oppimista. Lapsi ymmärtää miksi viittomakielisessä kulttuurissa on asiat näin. Muistelen tässä noin 10 vuoden takaista tapahtumaa. Suomalaisen viittomakielen kurssillani oli mukana yksi kuurojen vanhempien kuuleva lapsi, joka ei ole koskaan saanut kouluaikana äidinkielensä opetusta. Tuntien jälkeen on ollut antoisaa keskustella hänen kanssaan asioista ja hänelle kirkastui, miksi suomalaisessa viittomakielessä on niin vahva kuvailu. Suomenkielessä ei kuvailla eläimiä samalla tavalla kuin suomalaisessa viittomakielessä (viittomakielessä kuvaillaan eläimiä esim. valkoinen apina, jolla on pitkä turkki) Hän sanoi,että on syyttänyt ihan turhaan vanhempiaan, sillä hänen vanhempansa eivät osanneet selittää eläinten nimiä suomeksi, vaan suomalaisella viittomakielellä. Hän oli nimittäin kuvaillut lapsena eläimiä kuvailun periaatteen mukaisesti, ja hänen opettajansa ei aina ymmärtänyt häntä. Ilmeisesti hän joutui usein naurun kohteeksi.

Heitetäänkö Suomessa uimataidottomia lapsia veteen?

Syksy alkoi nopeasti. Lasten koulu on käyty jo kuukauden verran. Odotellaan syyslomaa, joka olisi kuukauden päästä. Mitä syyslomalla voisi tehdä? Ainakin vähän hengähtää vähäksi ajaksi. Tuntuu hyvältä, että aloitan jälleen jatko-opinnot kahden vuoden tauon jälkeen. Motivaatio on ollut hukassa, mutta nyt tuntuu että jaksaa paneutua. Haluaisin aloittaa jonkun uuden kielen opiskelun, mutta museologian ja historian opinnot saavat riittää lisurin lisäksi. Mielenkiintoista lukea, miten museologia alkoi kehittyä Suomessa. Kuurojen museo on yksi vanhimmista museoista, sillä perustettiin jo v.1907. Museoita alettiin perustaa oikein kunnolla Suomessa 1800-luvun loppupuolella. Niin, murrosikäisten lasteni koulunkäynti joskus aiheuttaa oikein harmaita hiuksia. Onneksi on värjäysaineet keksitty.

Harmittaa nuorimmaisen puolesta, että hän ei päässyt takaisin vanhaan kouluunsa jossa tarjotaan ranskan A1-kielen opetusta. Norssikoulu on nimittäin ainoa koulu Jyväskylässä, jossa opiskellaan ranskaa A1-kielenä ja meidän lasta pyydettiin allekirjoittamaan sitoutumaan opiskelemaan. Elämässä tapahtui vähän kaikenlaista, että lapsemme oli välillä Helsingissä ja perhe yhdistyi jälleen. Jyväskylän opetusvirastosta ehdotettiin, että lapsemme voisi opiskella ranskaa äidinkielisten kanssa perjantaisin klo 17-19. Opettajana toimii äidinkielinen ranskan puhuja. Kävi niin, että lapsemme alkoi ahdistua siinä ryhmässä, sillä hän ei ollut muiden lasten lailla äidinkielinen ranskan puhuja.

Ihmetyttää, miksi suomalaisessa koulujärjestelmässä ei katsota kokonaisvaltaisesti lasta. Annetaan vaan lapsen kärsiä, koska hän ei yksinkertaisesti mahdu vanhaan luokkaan. Raha menee lapsen hyvinvoinnin edelle.

Mitä meidän vanhempien tulisi tehdä tämän asian kanssa? Yrittää kannustaa jatkamaan, mutta eihän voi pakottaa itkuista lasta menemään tunneille. Mielestäni on hyvin ajattelemattomasti tehty ehdotus opetusvirastosta, että lapseni menisi sellaiseen opetukseen jossa ei ole edes oppikirjoja. Äidinkielisessä opetuksessa puhutaan paljon äidinkieltä, harjoitellaan lukemista ja kirjoittamista. On vähän vaikeaa tukea, kun ei tiedetä mitä myöhemmin opetuksessa tullaan käsittelemään. Jos voisi vähän kotona kerrata sanastoa ja kuunnella dvd:tä ennen tunteja, silloin saisi lisää itseluottamusta. On kuin heittäisi uimataidottoman lapsen veteen.

Onko poikasi kuulovammainen?

Olen pitkään miettinyt, miten näitä asioita pitäisi ottaa esille. Suomalaisen viittomakielen opetusta on ollut aika vaikeaa saada kaksikielisille lapsilleni, joilla on kaksi äidinkieltä: suomalainen viittomakieli ja suomi. Ennenkuin esikoiseni aloitti peruskoulua kävimme keskustelemassa asiasta Jyväskylän opetustoimessa keväällä 2005 ja sieltä kysyttiin: Onko poikasi kuulovammainen? Vastasin, ettei ole, mutta hänellä on kaksi äidinkieltä. Tämä vastaus ei tyydyttänyt silloista opetustoimen johtajaa, joka totesi, että kaupungilla ei ole vastuutta tarjota opetusta, koska lapsemme eivät ole kuulovammaisia. Sanottiin, että kotikielen opetusta voidaan järjestää jos löytyy yli 3 oppilasta. Yritin saada muita viittomakielisiä vanhempia kiinnostumaan asiasta, sillä tiesin, että olisi samanikäisiä lapsia samassa kaupungissa. Asia ei toteutunut, koska ei ollut kiinnostusta. Asia siis jäi siihen, mutta mietin miten voisi saada lapsilleni äidinkielen opetusta. Viittomakielisen luokanopettajankoulutuksen saaneena masennuin entistä enemmän, mutta yritin ajatella optimisesti ja ottaa asian esille monessa paikassa. Välinpitämättömyyttä ja tiedonpuutetta on ollut. Tunsin viittoneeni sokeille silmille. Olin silloin töissä Jyväskylän yliopistolla, ja onnistuin saamaan esikoiselleni suomalaisen viittomakielen yksityisopetusta noin kuukaudeksi erään opiskelijan suomalaisen viittomakielen opetusharjoituksella kun hän oli ensimmäisellä luokalla.

Seuraava kerta oli sitten kun esikoiseni oli neljännellä luokalla ja kuopukseni toisela luokalla. Silloin Jyväskylän yliopiston suomalaisen viittomakielen oppiaine OKL:n kanssa järjesti suomalaisen viittomakielen äidinkielen opetusharjoittelua yhteistyössä Jyväskylän kaupungin opetustoimen kanssa. Kokeilu kesti vuoden ja lapsemme kävivät noin vuoden tiistaisin normaalin koulupäivän jälkeen. Jyväskylän yliopiston opiskelijat tekivät hyvän harjoittelun ja lapsemme saivat tutustua suomalaisen viittomakielen kielioppiin, ilmaisuharjoituksiin ja keskusteluharjoituksiin eri-ikäisten viittomakielisten kanssa. Sen vuoden jälkeen ei tapahtunut mitään. Muutin kuopukseni kanssa uuden työn perässä Helsinkiin v. 2010 ja tyttäreni aloitti neljännen luokan Munkkiniemen ala-asteen koululla. Innostuneena ajattelin, että Helsingissä on varmasti helpompaa saada opetusta, kun siellä asutaan niin paljon viittomakielisiä perheitä. Miten kävi?

Helsingin opetusvirastossa ei tiedetty, miten suomalaisen viittomakielen opetusta järjestetään. Otin yhteyttä syksyllä 2010 Alberinkouluun, joka toimii Pitäjämäen koululla. Täytin syksyllä kotikielen opetuksen lomakkeen ja toimitin helsingin opetusvirastoon. Keskustelin asiasta tyttäreni luokanvalvojan kanssa, joka kehotti ottamaan yhteyttä rehtoreihin. Lähetin Munkkiniemen ala-asteen koulun rehtorille ja myös Albertinkoulun rehtorille sähköpostia, että tyttäreni tarvitsee äidinkielen opetusta. Jäin sitten odottamaan. Päivät muuttuivat viikoiksi. Viikot muuttuivat kuukausiksi kunnes kysyin uudestaan talvella 2011 tilanteesta. Kävi ilmi, että rehtorit eivät ole pitäneet yhteyttä toisiinsa. Luvattiin, että opetusta järjestyisi syksyllä 2011.

Tyttäreni aloitti viidennen luokan syksyllä 2011. Saimme tietää, että Albertinkoulu järjestäisi opetusta keskiviikkoisin. Olimme innoissamme, ja koulu sijaitsee noin 10 minuutin kävelymatkan päässä kotoamme. Tyttäreni kävi siellä säännöllisesti. Kysyin häneltä, miten opetus on mennyt. Kuvittelin, että tyttäreni saisi opetusta monen viittomakielisen lapsen kanssa, mutta ei asia ollut noin. Tyttäreni sai opetusta erään suomenkielisten vanhempien huonokuuloisen lapsen kanssa, joka ei osannut viittoa oikein kunnolla. Olen monta kerta miettinyt lasteni kohtaloa. Pitää varmaan oppia luopumaan unelmasta saada toimivaa ja hyvää suomalaisen viittomakielen äidinkielen opetusta lapsilleni, kun pääkaupunkiseudulla asuvat viittomakieliset perheet eivät vaadi lapsilleen opetusta. Miten meidän lapsemme saisivat oppia rakastamaan äidinkieltämme, jos vanhemmat eivät kunnioita äidinkieltään. Ihmettelen edelleen, miksi Albertinkoululla ei opeteta viittomakielisiä lapsia yhdessä. Poikani ei ole saanut suomalaisen viittomakielen opetusta sen opiskelijoiden harjoittelun jälkeen. Olen alkanut hyväksymään todellisuuden ja sen, ettei voi tavoittaa kuuta taivaalta.

Syrjitäänkö lapsiani, koska he eivät satu olemaan kuulovammaisia?