Olen kuuromykkä

Vietetään jälleen kansainvälistä kuurojen viikkoa! 

Pysähdyin pari päivää sitten pohtimaan, kuka olen. Miksi meistä on niin monta eri nimitystä? Olen Outi, mutta myös opettaja, opiskelija, nainen, äiti, viittova, näön varassa elävä. Mitä vielä muuta? Olen myös kuuro, kuulovammainen, kuuromykkä tai viittomakielinen, mutta joskus myös maahanmuuttaja tai ulkomaalainen. Minulle joskus puhutaan englantia, jos huomaa, että puhuttu suomen kieli ei riitä.

Kuuromykkiä retkellä 1930-luvulla

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän hyväksyn itseäni tällaisenä kun olen. Keski-ikä lähestyy ja näen itseni naisena, mutta myös kuuromykkänä. En enää ahdistu, kun en osaa puhua hyvin puhuttua suomea. Nuorempana ahdistuin, sillä ympäristö vaatii meitä puhumaan hyvin ja myös kuulemaan. Pistin kuulokojeet laatikkoon lopullisesti kun täytin 12 vuotta, mutta silti meidän piti viittoa ja puhua samanaikaisesti koulussa ja myös kotona. Piti oppia puhumaan, jotta voisi intergroitua yhteiskuntaan. Piti oppia kirjoittamaan hyvää suomea. Kilpailin luokkakavereiden kanssa ko.asiasta, mutta ei koskaan viittomakielen taidoista tarvittu kilpailla. En koskaan viihtynyt sukulaisten parissa, kun ei ollut tulkkia paikalla. Sain aina valokuva-albumit käsiini, sillä rakastan katsella kuvia. Tultuani aikuisikään aloin käyttää aktiivisesti viittomakielen tulkkausta ja myös kynä/paperi-metodia asioidessani, sillä ei voi aina saada tulkkausta ihan jokaiseen tilaisuuteen.

Samaan aikaan alkoi syntymäkuurojen vauvojen ja lasten sisäkorvaistutteiden leikkaukset. Ajattelin oikeasti, että olipa hyvä kun synnyin 1974. Äitini kertoi, miten silloin 1970-luvulla opiskeltiin viitottua suomea. Ajateltiin silloin, että pitää puhua ja viittoa samanaikaisesti. Opin viittomaan ja myös puhumaan, mutta en niin hyvin, että voisin rentoutua suomenkielellä. Ensimmäinen suomenkielinen sanani oli v...u. Viittomasta en tiedä, mikä oli minun ensimmäinen viittoma. 

Olen koko lapsuuden, nuoruuden ja aikuisiän aikana huomannut, miten kuuromykkä on kirosana meille. Minäkin inhosin sanaa koko sydämestäni. Ajattelin, että en voi olla kuuromykkä, koska pystyn kuitenkin jonkin verran puhumaan. En kuitenkaan voinut hyvin, koska en ole hyväksynyt itseäni sellaisena kuin minut on luotu. Me emme valitettavasti ole vapaita, sillä emme todellakaan saa olla sellaisia kuin me olemme oikeasti. Mitä pahaa on olla kuuromykkä? Vuosikausia on tullut luettua ja viitottua, että kamalaa kun lehdissä lukee taas se sama sana kuuromykkä! 

Miksi kuuromykkää ei enää käytetä? 1940-luvulla alettiin keskustella vakavasti, että pitää unohtaa kuuromykkä-nimitys ja ottaa kuuro  käyttöön. Kuurojen Liiton nimi muuttui ja myös Kuurojen Lehti. Silloin kuuroista aika moni oli kuuroutunut ja siksi oppinut puhumaan puhuttua kieltä. Heidän mielestään kuuromykkä on väärä termi heille. Ennen käytettiin puhuva kuuromykkä ja kuuromykkä.

Moni kuuroutunut kuuro toimi johtajana yhdistystoiminnassa ja myös Kuurojen Liitossa. Syntymästä saakka olevat kuuromykät sen sijaan olivat useimmiten jäseninä tai toiminneet aktiivisesti urheiluseuroissa. Tämä aika oli ennen 1970-lukua. 

Viittomakieli alkoi tulla enemmän koulumaailmaan, mutta myös kuuloteknologia. Meistä alettiin nähdä kuulovammaisina ja yritettiin korjata kuulolaitteilla. Ja edelleen yritetään korjata. Olemme saaneet oppia inhoamaan itseämme. Pilkattiin toisiamme, jos emme osanneet puhua tai kirjoittaa oikein. Emme oppineet kunnioittamaan itseämme sellaisina kuin olemme. Olemme joutuneet kielen ja kuulon kuntoutukseen. Eräs ystävistäni joutui käymään vuosittain sairaalakoulua 7 viikon verran, jotta hän oppisi puhumaan ja kuulemaan. Hän kertoi, miten joutui vaihtamaan sairaalan vaatteisiin tultuaan sinne maanantaisin aamulla ja perjantaisin kotiin. Olen pienestä pitäen käynyt kuulotutkimuksissa ja koulussa yritettiin opettaa meitä puhumaan. Puheterapiassa piti käydä kerran viikossa. Mielestäni on aika epäinhimmillistä vaatia meitä muuttumaan kuulevien kaltaisiksi.

Tuntuu, että olen ollut pitkään kaapissa. En ole yhtään huonompi kuin muut puhuvat kuuromykät. En enää pahastu, jos lehdessä lukee kuuromykkä. Siitä tulee pikemminkin kotoisa olo. Meistä puhutaan!

Meidän piti oppia lukemaan huulioita samaan aikaan kuin opimme kirjoittamaan.

Kielen ja kulttuurin omistamisesta

Viime vuosina on puhuttu eri yhteyksissä kielen ja kulttuurin omistamisesta. Kenellä on oikeus suomen kieleen? Kuka voi leikkiä suomen kielellä ja muuttaa sitä? Miten on suomalaisen viittomakielen kohdalla? Miten sitä kohdellaan? Kuka päättää sen käytöstä? Suomessa viittomakieleen liittyvä korkein status lienee Jyväskylän yliopistolla, kun siellä on viittomakielen professorin virka. Kuurojen Liitto ry edustaa Suomen kuuroja, joita sanotaan olevan noin 5000.

Missä näkyy erilaisia kannanottoja suomalaisen viittomakielen puolesta? Kuka huolehtii suomalaisesta viittomakielestä ja sen kulttuurista? Jyväskylän yliopisto, Kotuksen viittomakielen lautakunta, Kuurojen  Liitto ry:n viittomakielitoimikunta vai jokin muu?

Tiedetäänkö kuurojen/viittomakielisten yhteisössä riittävästi viittomakielen lautakunnan toimista? Onneksi ennen joulua viittomakielen lautakunta esittäytyi Kuurojen  liiton nettitelevisiossa. Näin saadaan enemmän läheisyyttä. Olisi aika tärkeää keskustella yhdessä suomalaista ja suomenruotsalaista viittomakieltä koskevia asioita unohtamattakaan maahanmuuttajien viittomakieliä.

Suomalaiseen viittomakieleen liittyviä epämiellyttäviä asioita tapahtuu koko ajan. Miksi annetaan niiden tapahtuvan? Koska meillä ei ole riittävästi valtaa. Tove Skutnabb-Kankaan mukaan vähemmistökielillä ei ole aina valtaa. Onko viittomakielen lautakunnalla riittävästi valtaa? Kunnioitetaanko lautakuntaa? Olen monesti miettinyt, millä perusteella lautakunnan jäseniä valitaan. Missään ei näy ilmoituksia lautakunnan paikasta.

Kielellinen ja kulttuurinen tietous on monella aika ohutta. Olkoon yksi tämä esimerkki: Viittomakielen äidinkielekseen on ilmoittanut vuoden 2012 huhtikuun loppuun menneessä 223 ihmistä.  Keskustellaanko riittävästi asioista yhdessä? Kuurojen Liitto on ajamassa viittomakielilakia. Ymmärretäänkö kuurojen/viittomakielisten yhteisössä, mitä viittomakielilaki todella tarkoittaa ihan juuriruohon tasolla?

Tähän asti on annettu ihmisten kohdella suomalaista viittomakieltä ihan miten vaan. Lainataan vähän sieltä viittomia viittomakommunikaatiossa. Tehdään lastenohjelmia viitotulla puheella kuten näkyy kuuloavaimen sivulla:
"Viitotun puheen käyttäjäryhmät kasvavat koko ajan. Sitä käyttävät muun muassa kuuroutuneet, huonokuuloiset sekä sisäkorvaistutteen saaneet lapset. Myös hyvin suomen kieltä ymmärtävät viittomakieliset voivat hyötyä käännöksestä, Tytti Honkanen kertoo. Viitottu puhe eroaa viittomakielestä siten, että se ei ole oma itsenäinen kielensä, vaan mukailee suomen kielen rakennetta."
http://www.kuuloavain.fi/ylen-pikku-kakkosen-ohjelmia-my%C3%B6s-viitottuna

Uskomatonta, mihin tämä suomalainen yhteiskunta on oikein menossa. Mitä menettävää on, jos ihmiset oppisivat oikeaa viittomakieltä ja sen upeaa historiaa, kulttuuria? Toivon enemmän kannanottoja Suomessa toimivien viittomakielten puolesta. Olemme olleet liian hiljaisia. Ottakaamme enemmän vastuutta, hyvät viittomakieliset! Emme siis voi antaa kyseisten elinten hoitavan yksin näitä asioita, vaan hoidetaan yhdessä. Enemmän yhteisöllisyyttä, vastuunottoa ja rakkautta.
 

Kuppikakkuja ja kuppikuntia

Tuli täytettyä eilen vuosia. Oli ihanaa saada ystäviltä kukkia, ruusuja, joulukaktuksia. Mitä elämä on ilman hauskaa seuraa, kukkia tai kuppikakkuja? Näytin ihanaa leivontakirjaa kuppikakuista. Ilta oli täynnä ihmettelyjä, nauruja ja myös järkytyksiä. Elämänmakuinen syntymäpäivän vietto. Katselin tänään päivällä olohuoneen ikkunasta lumiselle takapihalle ja haaveilen kukkatäyteisestä puutarhasta, mutta ei mennä vielä keväälle. Pitää ensin nauttia talvesta ja erisävyisistä lumen väreistä, mutta sohvalla katsellessani takapihaa muistelin eilisiä illan keskusteluja. Miten lyhyt ihmismuisti voikaan olla kun ystäväpariskunta kertoi 1960-luvun aikaisista asioista.

Nykyään ei tiedetä, mitä silloin 1960-luvulla tapahtui. Tietävätkö nykypäivän päättäjät tarpeeksi asioista? Näitä asioita keskusteltiin pitkin iltaa. Tapahtuuko keskusteluja kenties vain kuppikunnissa? Emme aina tiedä, mitä me viittomakieliset ajattelemme asioista. Kuurojen lehdissä ei käydä kovinkaan paljon vuoropuheellisia tekstejä entisajan tapaan. Nautin kovasti vanhojen lehtien lukemisesta, sillä ihmiset todella keskustelivat. Missä on viittomakielisten keskustelufoorumi? Missä keskustellaan asioista? Missä päätetään asioista? Ketkä päättävät? Olen havainnut, miten jotkut viittomakieliset ovat hyvin hiljaisia ja varovaisia. Ei puututa herkästi asioihin, eikä keskustella asioista avoimesti. Eräs kuuro opettaja sanoi, että ei deaf powerilla pötkitä pitkälle. Ei varmasti, mutta onko hiljaisuus se hyvä keino?

Viittomakielisten kirjoituksia, ajatuksia, mielipiteitä ei näy kovinkaan paljon, vai olenko väärässä? Lienee suomalainen mentaliteetti meilläkin kuuroilla, että ollaan varovaisia. Yksilöllisyyden korostuminen ja välittömyys nykypäivänä johtavat osittain viittomakielisten asioiden heikkenemiseen. Kysyin kerran eräältä kuurolta, että onko hän myös toisen yhdistyksen jäsen kun ei asu enää kotikaupungissaan työssäkäynnin vuoksi ja hän vastasi hyvin ylpeästi: "Olen X:n yhdistyksen jäsen!" Huomaa, että aika moni viittomakielinen elää omassa kuppikunnassaan. Osataanko välittää toisistamme ja keskustella avoimesti, edistää viittomakielisten asioita eteenpäin päättäjille päätettäviksi? Nautitaanko kuppikakkuja yhdessä vai vain omissa kuppikunnissa?

Lontoon reissu joulun alla

Tuli tehtyä neidin kanssa ihan joulun alla Lontoon reissu. Oli kyllä kivaa olla ihan kahdestaan neidin kanssa ja kokea erilaisia asioita yhdessä. Oppia lisää englantia. Tuli katsottua aamuisin telkkaria ainakin puolitoista tuntia ennen lähtöä kaupungille, nähtävyyksille, konsertille. Oli kyllä mahtavaa katsella rauhassa telkkaria ilman kiireitä ja seurata tekstitystä. Hämmästyin, miten moni ohjelma tekstitetään. Jopa mainoksissa teksitetään! Voi miten rakastan mainoksia! Ymmärrän entistä enemmän, miksi mainokset voivat johtaa ihmisiä harhaan. Niissä käytetään sanoja hyvin taitavasti, että ihminen lankeaa helposti. Mistä johtuu, että Suomessa ei tekstitetä mainoksia? Johtuuko mainosten hauska tekstilaji, vai jokin muu seikka?

Tekstityksen lisäksi on myös lastenohjelma brittisillä viittomilla. Seurattuani pari aamun lastenohjelmaa tulin tyttäreni kanssa siihen tulokseen, että kyse oli viittomakommunikaatiosta. Siinä ei käytetty BSL:tä (brittiläinen viittomakieli), vaan viittomia. Ohjelma on tarkoitettu enimmäkseen vammaisille lapsille, jotka eivät jostain syystä kykene puhumaan sujuvasti englannin kielellä. Toisaalta on hyvä asia, että ihmiset oppivat enemmän erilaisuudesta. Oppii jotain viittomista, mutta ei viittomakielestä.

Saimme myös nauttia Emmerdale -ohjelmaa tulkkauksen avulla, kun ohjelmassa on mukana tulkkausta brittiläisellä viittomakielellä. Oli hieman vaikeaa seurata ohjelmaa, sillä oli samaan aikaan tekstitystä englanniksi ja myös tulkkausta BSL:llä. Tyttäreni kysyi, voiko ottaa tulkkaus pois. Vasta seuraavana päivänä tottui vähän enemmän tulkkauksen ja ohjelman seuraamiseen. Olen niin tottunut lukemaan tekstitystä ohjelman katsomisen aikana. Lienee kysymys viittomakielen lukutaidosta. En ole koskaan pitänyt esimerkiksi teatteritulkkauksesta, sillä haluan yleensä nauttia näyttelijöiden ilmeistä,eleistä ja kehonkielestä. Jos on kaksi tulkkia jossain toisella puolella lavaa, niin tuntuu että seuraisi tennisottelua.

Meidän reissumme tärkein asia oli kenties neidin kauan odottama BIGBANG konsertti. Kuuroudestani huolimatta tuntui mukavalta seurata esitystä ja neitiä, joka oli ihan onneissaan. Siellä oli ihana valomeri,kun faneilla oli käsissään keltainen valokukka.

Saimme myös seurata konserttia edellisenä iltana joululauluja brittiläisellä viittomakielellä Traflgar Squarella. Upea paikka! Meillä oli sen verran aikaa ennen joululauluja. Poikkesimme National Galleryssä, joka on muuten ilmainen museo. Upeita teoksia löytyy vaikka kuinka paljon, mutta oli kivaa bongata yhden suomalaisen teoksen! Akseli Gallen-Kallelan teos: Lake Keitele 1905. Museo meni sitten kuudelta kiinni ja meillä oli vielä tunti aikaa. Mentiin ihanaan kirjakahvilaan leputtamaan väsyneet jalat ja väsyneen selän. Tuli ostettua taas kirjoja. Mentiin sitten laulamaan joululauluja. Paikalla oli aika paljon väkeä. Huomaa, että moni kuuro ei tunne toisiaan. Ei ihme. Englannissa on niin paljon kuuroja ihmisiä. Kerättiin myös allekirjoituksia kuurojen lasten opetuksen puolesta. Kyselin vähän tietoja Englannin tilanteesta. Allekirjoitusten kerääjien mukaan siellä on noin 70 000 kuuroa lasta, joiden oppimisen mahdollisuudet eivät ole kovinkaan hyviä. Opettajat eivät aina viito kunnolla ja niin edelleen.

Ilmoita äidinkielesi väestörekisteriin!

Olen miettinyt Suomessa viittomakielisten todellista määrää, miten paljon meitä on todellisuudessa. Viranomaiset eivät aina tiedä, miten monta viittomakielisiä on oikeasti. Kuurojen liitto on ilmoittanut lukumääriä, mutta ne eivät aina kerro totuutta todellisista määristä. Taidan nyt harrastaa vähän matematiikkaa.

Viittomakielen äidinkielekseen on ilmoittanut vuoden 2012 huhtikuun loppuun menneessä 223 ihmistä. Määrä ei kuulosta paljon, mutta vuoden 2011 loppuun mennessä on ilmoittanut vain 91. Neljän kuukauden aikana on siis ilmoittanut 132 viittomakielistä äidinkielekseen viittomakielen. 3 vuotta sitten siis 5.1.2009 on ilmoittanut vain 49 ihmistä viittomakielen äidinkielekseen. Mielestäni on tärkeää, että viranomaiset tietävät miten paljon meitä on. Silloin meidän on helpompaa vaatia viittomakielisiä palveluja, jos on saatavilla tarkkaa tilastotietoa. Kuurot eivät ole ainoita äidinkielisiä viittojia. Suomessa on monta kuulevia ja huonokuuloisia ihmisiä, joiden äidinkieli on viittomakieli (suomalainen, suomenruotsalainen, venäläinen, virolainen, amerikkalainen, ruotsalainen vai jokin muu).

Viittomakieliset ovat usein kaksi- tai monikielisiä, mutta kannattaa ilmoittaa jonkun viittomakielen äidinkielekseen. Viittomakieliset, meidän pitää muistaa mainita, mistä viittomakielestä on kyse. Sain s-postin väestörekisteristä, että 64 ihmistä on ilmoittanut vain viittomakielen. Suomalainen viittomakieli äidinkielenä on silloin huhtikuuhun 2012 mennessä 147. Venäläinen viittomakieli äidinkielenä on 11 ja vietnamilainen viittomakieli 1. Tämä on ymmärrettävää, että moni ei viito automaattisesti mistä viittomakielestä on kyse. Viitomme usein vain VIITTOMAKIELI. Puhutuissa kielissä ei käytetä PUHEKIELI, vaan sanotaan mistä puhutusta kielestä on kyse.


Hei, jos huomaat, että et ole vielä ilmoittanut väestörekisteriin äidinkielestäsi. Ehdit vielä ilmoittaa! Lisätietoja ilmoittamisesta löytyy tästä osoitteesta: http://www.kl-deaf.fi/fi-FI/uutiset/uutinen/?announcementId=e9f5933f-f2d2-4495-849a-0ef568dafa61&groupId=1ce45fc2-06ff-4d19-924c-67939a0bd93c

Kuoleva kukka

Tuli otettua ihania lokakuisia kuvia nuhaisena, sillä en voinut lähteä Helsingin kuurojen yhdistykselle leipomaan. Teki hyvää kävellä töiden jälkeen ilman kiireitä asunnolle. Haagan ja Lassilan alueilla löytyy muutama siirtolapuutarha. Oli mahtavaa katsella, miten luonto vaipuu syksyyn. Värit muuttuvat. Osa kukista kuihtuu, mutta kauniisti. Miksen ole aikaisemmin huomannut, miten kuihtuminen voi olla myös kaunista?

Tuli samalla mietittyä, miten elämä voi sammua ja syntyä. Heikot jäävät syrjään ja vahvat selviytyvät. Samaa on monen kielen ja ihmisen laita. Vähemmistökielet häviävät, ellei luoda erilaisia kielen suojeluohjelmia, kielipesiä. Muistan, kuinka vahvasti Tove Skutnabb-Kangas vaikutti voimakkaasti minuun kun luin opiskeluaikanani hänen kirjojaan vähemmistökielistä ja niiden tilanteista. Ellei huolehdita niistä, sitten niiden mukaan häviää monenlaisuus. Meidän pitäisi huolehtia erilaisista kukista, jotta luonnon elinvoimaisuus säilyisi.

Ihailemani lupiinit ovat silmissäni niin kauniita, mutta ne tuhoavat monia luonnon kasveja. Samaa on suomalaisen viittomakielen kohdalla, mutta suomenruotsalainen viittomakieli on nyt erittäin uhanalainen kieli. Miten voisimme tukea kuolevaa kieltä? Ei ole oikein, että suomalaisen viittomakielen käyttäjät ovat liian usein mukana suomenruotsalaisten viittomakielisten tapahtumissa. Olen aina ollut kiinnostunut eri viittomakielistä ja haluaisin oppia suomenruotsalaista viittomakieltä, mutta olen kuitenkin pysynyt suurimmaksi osaksi syrjällä. Suomenruotsalaiset viittomakieliset lapset tarvitsevat oikeasti paljon kielellisiä virikkeitä ja myös opetusta omasta kielestään. Suomenruotsalaiset kuurot ovat aina olleet monikielisiä ja he osaavat hyvin nopeasti vaihtaa kielensä suomalaiseen viittomakieleen. Koulutettuja suomenruotsalaisia viittomakielisiä ei ole kovinkaan monta. Jos halutaan elvyttää kuolevaa kieltä, silloin pitäisi olla tarkkaan mietitty ohjelma ja keskustelua yhteisön sisällä. Suomenruotsalaisten kuurojen koulu Porvoossa suljetettiin v.1993. Siitä on siis kohta 20 vuotta.

Olkaamme ylpeitä kuuroudestamme

Siivosin vähän kaappia ja löytyi pino kuurojenlehtiä. Pitäisi lajitella aikajärjestykseen. Olen laittanut lehtien väliin muistiinpanoja, mitä erilaisia hyviä kirjoituksia on tullut luettua. Tällä viikolla vietetään kansainvälistä kuurojen viikkoa. Sen kunniaksi haluan ottaa esille kuurojen lasten opetuksen.

Kun kävin lukiota Mikkelin kuulovammaisten koulussa 1990-luvun alussa ja yksi opettajista oli Arto Räsänen, joka opetti meille suomalaista viittomakieltä. Muistan hyvin, kuinka hyvin hän osasi viittoa ja hän selitti meille lukiolaisille viittomakielen variaatioita. Nauroin kerran hänelle, ja ajattelin, että kuuleva se keksii kaikenlaisia viittomia. Kuinka väärässä olinkaan! Monen vuoden päästä huomasin vanhemman kuuron viittovan sitä vanhaa viittomaa, josta Arto kertoi.

Arto oli kyllä aikaansa edellä. Hän kirjoitti jo 1960-luvulla viittomakielen kehittämisestä, sillä hän huomasi, että puuttui paljon viittomia. Siihen aikaan kouluissa ymmärrettiin, että kuurot lapset tarvitsevat viittomakieltä. Siirtyminen puhekielestä viittomakieleen ei ollut kovinkaan kivutonta, sillä moni opettajista ei osannut viittoa. Onneksi Kuurojen Liitto järjesti viittomakielen kursseja, vaikka oli enimmäkseen viitottua suomea.

Vuoden 1984 Kuurojen lehdessä (8/1984) ilmestyi Arto Räsäsen kirjoitus kuurojen lasten opetuksesta. Siinä Arto puolusti rohkeasti kuurojen oikeuksia:

"Aika alkaa olla kypsä vastaanottamaan ajatuksen, että äidinkieli on se tehokkain keino, millä kuuro ihminen voi luoda itselleen henkisesti voimakkaamman, varmemman ja rikkaamman identiteetin. Tarkoitan tällä äidinkielellä viittomakieltä, meidän kuulevien kuurojenopettajain itsekkäät pyrkimykset ovat olleet esteenä kouluelämän aikan. Samat itsekkäät syyt ovat olleet kuurojen lasten vanhemmilla. Vanhemmilla ehkä enemmän vielä tiedostamton halu torjua ajatus, että minun lapsellani on eri äidinkieli kuin meillä muilla kuulevilla perheenjäsenillä."

Siinä kirjoituksessa Arto otti esille myös kuurojen lasten opettajien koulutuksen ja pätevyyden puutteen. "Se ajatus on kuinka kuuleva henkilöä, suomenkieli äidinkielenää, voi opettaa kuuroa henkilöä, jolla on eri äidinkieli, viittomakieli. Ajatusleikkiä jatkaen voisin heittää arvoisille kolleegoilleni mietittäväksi, kuka haluaisi lähteä Ruotsiin opettamaan ruotsalaislapsia ja heille ehkä vielä ruotsinkieltä. Lisää mietittävää, kuinka suhtautuisitte venäläiseen opettajaan, joka tulisi opettamaan omaa suomalaista lastamme peruskouluun, ei venäjän kieleen vaan yleisten aineiden tai suomen kielen opettajaksi."

Tänä päivänä tilanne on niin toisenlaista kuin silloin 1980-luvulla. Ei saada olla kuuro vaan. Mitä pahaa kuuroudessa on? Miksemme voi antaa kuurojen olla kuuroja? Vanhemmuus on elämän yksi vaikemmista tehtävistä. Suomalainen yhteiskunta on muuttunut hyvin yksilökeskeiseksi. Arvot ovat muuttuneet hyvin koviksi. Heikompi yksilö ei pärjää kilpailuhenkisessä maailmassa. Kuuro lapsi ei aina sovi kiireiseen perheeseen, jossa vanhemmat tekevät pitkää työpäivää. Kaksikielinen kasvatus vaatii paljon työtä, jos vanhemmat eivät osaa entuudestaan suomalaista viittomakieltä. Mietin, että kuurot lapset tarvitsisivat oikeasti kuuroja opettajia, jotka voisivat auttaa lasten kuulevia vanhempia. Miksi nykyään suurin osa kuuroista lapsista on yksikielisten/suomenkielisten opettajien vastuulla? Miten voimme tukea kuurojen lasten ja nuorten itsetunnon kehitystä?

Muistakaamme olla ylpeitä ja iloisia kuuroudesta. Olen hyvin ylpeä, että olen kuuro, vaikka tekee kipeää seurata kuurojen lasten ja nuorten kärsimystä. Jos haluat lisätietoja nykypäivän kuurojen ja huonokuuloisten lasten olosuhteista, niin kannattaa perehtyä tähän:

http://www.lapsiasia.fi/c/document_library/get_file?folderId=5535297&name=DLFE-20222.pdf

Hyvää kansainvälistä kuurojen viikkoa!

Jokainen elää omaa elämäänsä

Kun olin ohikulkumatkalla kotiin poikkesin eräässä kuurojen yhdistyksessä moikkamassa tuttuja. Kysyin yhdistyksen puheenjohtajalta, tuleeko sieltä joku edustamaan edesmenneen kulttuurivaikuttajan hautajaisiin ja vastauksesi tuli: "En tunne häntä. En usko, että täältä tulee ketään sinne." Olin hieman ihmeissäni, mutta ajattelin, että eipä asia kuulu minulle. Jäin kuitenkin pohtimaan asioita, mistä tuo välinpitämättömyys johtuu.

Emmekö arvosta ihmisiä, jotka tekivät meidän viittomakielisten arjesta paremman? Näyttääkö siltä, että nykyään riittää elää arki: herätä, syödä, käydä työssä, harrastaa vähän liikunta ja nukkua. Ei ole väliä, millainen arki on. Voisiko arki olla parempi? Laitetaan lapset tonne lähikouluun, olkoon opetus ihan millaista tahansa kunhan lapsi käy koulua ja vanhemmat saavat olla rauhassa kotona tai työssä. Osataanko vaatia ja valvoa lasten asioita, miten hoidetaan? Ollaanko yhteydessä viranomaisiin, vai ajatellaanko näin: "Koulu hoitakoon kaiken." Jos perheeseen syntyy kuuro lapsi, niin kuurot vanhemmat saattavat ajatella, että kuulevien koulu on parempi kuin olemassa oleva kuuroille tarkoitettu koulu. Mutta ei aina osata ajatella kokonaisuutta, että tällä tavalla teemme hidasta itsemurhaa. Onko vaikeaa vaatia ja keskustella olemassa olevien kuurojen koulujen kanssa opetuksen kehittämisestä? Suomalainen viittomakieli tuhoutuu koko ajan, mutta suomenruotsalaisen viittomakielen tilanne on vielä pahempaa. Pietarsaaren kuuromykkäinkoulu suljetettiin jo vuonna 1932 ja Porvoon kuurojenkoulu vuonna 1993. Ellei tapahdu jotain, niin vuoden 2040 kuurot lapset joutuvat käymään koulua yksin. Olisin silloin noin 65 vuotias ja muistelisin Mikkelin koulun aikojani, jolloin oli vahva kuurojen nuorten yhteisö.

Tekee niin pahaa seurata Suomen kuurojen henkistä tilaa ja ystäväni viittoi erittäin osuvasti joskus keväällä: "Jokainen elää omaa elämäänsä". Onko vaikeaa ajaa asioita yhdessä ja luoda entistä parempaa maailmaa? Ja olla ylpeitä viittomakielisyydestä ja ottaa huomioon ihmisiä? Olin keväällä kuurojen valtakunnallisten kultturipäivillä ja oli upeaa seurata erilaisia esityksiä. Olen jäsenenä monessa kuurojen yhdistyksessä, ja edustin silloin keväällä yhtä kuurojen yhdistystä. Ryhmäesitykseni voitti ja myös tuli muita voittoja samalle yhdistykselle, mutta mitalijuhlaa ei ole vielä järjestetty. On se ihmeellistä, sillä voittoja tuli aika monta. Kulttuuripäivistä on jo kohta kolme kuukautta. Tavallisesti mitalijuhlaa järjestetään melko heti tapahtuman jälkeen.

Voidaanko laittaa nämä esimerkit vain tietämättömyyden piikkiin?