Ihmisoikeudet

Ollaan nyt jo tammikuun puolissavälissä. Mahtavaa kun ei ole enää niin pimeää. Lisääntyneen valon ansiosta tuntuu, että jaksaa tehdä vaikka mitä vaan. Eilatin reissu lienee tehnyt hyvää, kun piti olla viikko ilman opiskelua. Luin vain yhden romaanin.
Jyväskylän yliopiston kirjastosta on tullut kotoisa paikka. Voisin hautautua sinne -kirjojen ihmeelliseen maailmaan. Mitä voisin kertoa opinnoistani? Olen opiskellut todella paljon. Ehkä liikaa, mutta luennoilla istumiset ovat olleet niin ihania. Nyt pitää vaan saada luotua paljon tekstejä. Toivottavasti tämä oikea käsi kestää kevääseen asti.

Museologian aineopintojen opintomatka Tukholmassa

Teen myös museologian aineopintoja. Syksyn aikana on tullut käytyä museoissa. Tuntuu niin mahtavalta, että harrastuksesta voi saada opintopisteitä. Minua kiinnostaa viittomakielisten kulttuuriperintöön liittyvät kysymykset. Olisi tärkeää kehittää viittomakielisiä kulttuuripalveluja, sillä näen, että emme voi aina turvautua tulkkauspalveluihin. 

Muistelen 1990-luvun alkupuolta. Olin silloin mukana Kuurojen liiton järjestämällä kuuroudentuntemuskurssilla. Liisa Kauppinen puhui kovasti, miten meidän tulee huolehtia omasta kielestämme ja kulttuuristamme. Oma apu on aina paras. Tuntui ja tuntuu edelleen hyvältä, että hän sai ihmisoikeuspalkinnon. 

Ensimmäisenä suomalaisena!

Eilen tuli hyvät uutiset vammaisten ihmisoikeuksien sopimuksesta. Toivotaan, että Suomen hallitus ratifioi kevään aikana sopimuksen. Liisa Kauppinen on ollut mukana pitkässä prosessissa. Kuurojen ihmisoikeudet eivät ole todella itsestään selviä asioita. Suurin osa maailman kuuroista ei saa viittomakielistä koulutusta tai edes ollenkaan koulutusta. Siitä huolimatta meillä on edelleen paljon työtä täällä Suomessa.

Saimme nimittäin ennen joulua viestin opetusvirastosta, että viittomakielen opetus on keskeytetty. En tiedä, mitä minun tulee vielä tehdä. Tyttäreni ei siis käy enää keskiviikkoisin suomalaisen viittomakielen tunneilla. Sanotaan, että ihmisoikeudet eivät toteudu, jos kielelliset oikeudet eivät toteudu.

Moderna museet ;)

8.4. klo 18-20

 Kerroin viimeksi, mitä suomalainen viittomakieli äidinkielenä - opetusasialle kuuluu. Sen jälkeen on ehtinyt tapahtua kaikenlaisia asioita. Kuurojen Lehden toimittaja otti yhteyttä ja kyseli, miten olen ajanut tätä asiaa. Pyysin häntä lukemaan blogiani ja myös ottamaan yhteyttä Jyväskylän opetustoimeen, joka on kenties asioista eniten perillä.

Kävin viime viikonloppuna Savonlinnassa ja tuli huomattua hauskan seinämaalauksen linnuista. Sopii pääsiäisteemaksi. Oli mukavaa tavata Savonlinnan viittomakielisiä ja todeta, miten he elävät ns. hidastettua elämää. Vailla kiireitä mihinkään. Meillä on paljon oppimista heistä.

No, nyt varsinaiseen asiaan. Odotan innollani 8.4. viittomakielisten perheiden iltaa, jolloin yhdessä keskustellaan viittomakielisyydestä, äidinkielen opetuksesta yms. Olet tervetullut mukaan Jyväskylän Kuurojen Yhdistys ry:lle ma 8.4. klo 18-.  Ilmarisenkatu 20. Paikalla on myös tulkkausta, että kuka vaan voi tulla mukaan keskustelemaan ja kuuntelemaan. Ajatusten vaihtoja ja keskusteluja oikeasti tarvitaan.

Mutta toivotan hyvää pääsiäisen jatkoa!

Vain kaksi

Tammikuu alkaa olla jo puolissavälissä. Arki on käynnistynyt. Tuntuu mukavalta olla jälleen opiskelija ja opiskella asioita. Jyväskylän yliopistolla on niin kaunis kampus. Aloitin eilen pitkästä aikaan vesijumpan juuri remontoidussa uimahallissa. Pitää vielä löytää jokin rytmi opiskelulle ja perheelle. Viikonlopun äitiys on ollut aika rankkaa, kun en voinut tukea lapsiani koulutehtävien kanssa. Tarkkaavaisuushäiriötä kärsivällä esikoisellani on ollut hyvin vaikeaa oppia asioita. Koulunkäynti on ollut ongelmallista. Harmittaa, että murrosikäinen ei suostunut millään suomalaisen viittomakielen tunneille.

Tilanne on sellainen, että nyt suomalaisen viittomakielen ryhmässä on vain kaksi oppilasta, joilla on aika iso ikäero. Keskusteltuani nuoren suomalaisen viittomakielen opettajan kanssa asioista, ja todettiin, että ei voi todella pakottaa kuuroja/viittomakielisiä vanhempia tuomaan lapsiaan tunneille. Olen kertonut blogissani jonkin aikaa sitten, että opetusviraston mukaan opetus toteutuu jos on vähintään 3 oppilasta. Tilanne on nyt sellainen, että on vain kaksi oppilasta, joista toinen on minun toinen lapsi. Olen todella kiitollinen, että opetus toteutuu vähäisestä oppilasmäärästä huolimatta.

Mistä tämä voi johtua? Ei ainakaan tiedotuksen puutteesta. Voi olla, että on monenlaisia syitä. Vanhemmat eivät aina jaksa olla aktiivisia. Työ-tai opiskeluelämä voi olla niin vaativaa, että ei haluta tehdä mitään ylimääräistä. Onko äidinkielen oppiminen verrattavissa harrastukseen? Ei todellakaan, sillä oman äidinkielen tunteminen on tärkeää. Olen kuitenkin huomannut, miten jonkun urheilulajin harrastus voi ohittaa oman äidinkielen oppimisen. Ihmisoikeudet eivät toteudu, jos yksilö ei saa oman äidinkielen opetusta. Oman äidinkielen opetus on yksi kielellisten oikeuksien toteuttamista. Voi olla, että moni vanhempi ei ymmärrä oikein syvällisesti tätä asiaa. Oman kielen ja kulttuurin arvostus voi olla aika ohutta. Olen huomannut, miten moni viittomakielinen puhuu/viittoo viittomakielen puolesta, mutta sen puolesta ei olla vielä valmiita tekemään asioita konkreettisesti. Viedään siis lapset vaikka 50 kilometrin päähän harrastamaan kaksi-kolme kertaa viikossa, mutta ei jakseta viedä lapset suomalaisen viittomakielen tunneille, koska ei ole kuljetusta. Vanhemmat käyvät töissä. Voidaanko miettiä, miten kuljetusasia hoidetaan? Pitää oikeasti keskustella myös opetusviraston kanssa, mitä voidaan tehdä. Onko mahdollista siirtää opetus Haukkarannan koululle, jossa on viittomakielen opetusta.

Jään odottamaan suomalaisen viittomakielen opettajan kutsua vanhempainiltaan, jossa voitaisiin keskustella näistä asioista. Vaarana on, että ensi syksyllä ei voi jatkaa opetusta jos on edelleen vain kaksi oppilasta. Ei näytä hyvältä, mutta olen oikeasti iloinen miten nuorempi lapseni saa oppia erilaisia asioita suomalaisesta viittomakielestä.On ollut niin  hauskaa keskustella lapsen kanssa suomalaisen viittomakielen kieliopista, sormituksista, viestinnästä ja niin edelleen. Suomalaisen viittomakielen oppiminen auttaa paljon muiden asioiden oppimista. Lapsi ymmärtää miksi viittomakielisessä kulttuurissa on asiat näin. Muistelen tässä noin 10 vuoden takaista tapahtumaa. Suomalaisen viittomakielen kurssillani oli mukana yksi kuurojen vanhempien kuuleva lapsi, joka ei ole koskaan saanut kouluaikana äidinkielensä opetusta. Tuntien jälkeen on ollut antoisaa keskustella hänen kanssaan asioista ja hänelle kirkastui, miksi suomalaisessa viittomakielessä on niin vahva kuvailu. Suomenkielessä ei kuvailla eläimiä samalla tavalla kuin suomalaisessa viittomakielessä (viittomakielessä kuvaillaan eläimiä esim. valkoinen apina, jolla on pitkä turkki) Hän sanoi,että on syyttänyt ihan turhaan vanhempiaan, sillä hänen vanhempansa eivät osanneet selittää eläinten nimiä suomeksi, vaan suomalaisella viittomakielellä. Hän oli nimittäin kuvaillut lapsena eläimiä kuvailun periaatteen mukaisesti, ja hänen opettajansa ei aina ymmärtänyt häntä. Ilmeisesti hän joutui usein naurun kohteeksi.

Opettaja löytyi!

Uskomatonta, miten kesä muuttui niin nopeasti syksyksi. Luonnossa on kyllä nähtävissä merkkejä syksyn alkamisesta kun osa koivun lehdistä on kellastumassa. Oli pakko laittaa sukat jalkaan pari päivää sitten, vaikken haluaisi käyttää niitä. Sukkien käyttäminen merkitsee minulle kesän loppumista.

Syksy on siis alkamassa. Odotan suurella mielenkiinnolla, milloin suomalaisen viittomakielen opetusta järjestetään. Tieto ilmestyy ensi viikolla. Toivottavasti tulee mukava ryhmä. Tyttöni odottaa aika innokkaasti.

Sain tietää viikko sitten, että opettaja löytyi ja tapasin ko.opettajan pari päivää sitten. Toivotan hänelle oikein kovasti onnea ja iloa uuden työn polulla. Ihmetyttää kuitenkin, että ei ollut muita hakijoita. Hän oli siis ainoa hakija. Tavallisesti on kovaa kilpailua työpaikoista.

Kun vein ystäväni Pietarsaaresta Ouluun ja hän näytti minulle vähän paikkoja. Elisabeth Elfvingin tarina oli sellainen, että hän oli kuuro kuurojen opettaja ja olisi halunnut päästä Oulun kuuromykkäin koululle opettajaksi, mutta ei päässyt. Vasta vuonna 1991 kumottiin laki, jossa kiellettiin kuuroja opettamasta lapsia. Tuntuu, että tämä asia on edelleen hankala. Tänä päivänä suurin osa kuuroista opettajista toimii aikuiskoulutuksen puolella, vaikka pitäisi olla lasten ja nuorten parissa. Olen yksi hyvä esimerkki, sillä toimin tulkkikouluttajana.

Saa nähdä, millaiseen ryhmään lapsemme pääsevät. Ymmärtävätkö kuurot vanhemmat laittaa lapsensa suomalaisen viittomakielen tunneille?

Taas suomalaisen viittomakielen opetuksesta

Saimme vähän aikaa sitten sähköpostiviestin:"Viittomakieleen ei ole vielä valitettavasti löytynyt opettajaa, vaikka paikka on ollut auki huhtikuusta saakka."

Olen kirjoittanut vähän aikaa sitten blogiini suomalaisen viittomakielen opetuksen vaikeuksista. Mietin, mistä johtuu, ettei ole vielä löytynyt opettajaa vaikka paikka on ollut auki huhtikuusta saakka? Tietääkseni Jyväskylässä pitäisi olla ainakin muutama opettajakelpoista, mutta näyttää siltä, että he eivät ole kiinnostuneita tai ko.hommasta. Hieman hullunkurista, sillä viittomakieliset ovat aina puhuneet/viittoneet viittomakielisten oikeuksista, mutta asiat eivät näytä olevan helppoa.

Mistä tämä johtuu? Välinpitämättömyys, laiskuus vai pelko vastuun ottamisesta? Albert Tallroth korosti silloin elinaikanaan, että meidän tulee auttaa itse itseämme eikä odottaa muiden auttavan. Jos halutaan viittomakielisten kielioikeuksien parantamista, niin meidän viittomakielisten tulee itse hoitaa asian ja ottavan vastuun.

Tämä on minulle miettimisen paikka, sillä toimin viittomakielen lehtorina Humakissa. Opetan suomalaista viittomakieltä tulkkiopiskelijoille. Onko oikein, että opetan äidinkieltäni vieraskielisille ja äidinkieliset jäävät vailla opetusta?

Toisaalta olen miettinyt, miksi Jyväskylässä toimiva ns.valtion koulu eli Haukkarannan koulu ei ota vastuuta äidinkielen opetuksesta, sillä siellä olisi ainakin viittomakielinen ympäristö.

Onko poikasi kuulovammainen?

Olen pitkään miettinyt, miten näitä asioita pitäisi ottaa esille. Suomalaisen viittomakielen opetusta on ollut aika vaikeaa saada kaksikielisille lapsilleni, joilla on kaksi äidinkieltä: suomalainen viittomakieli ja suomi. Ennenkuin esikoiseni aloitti peruskoulua kävimme keskustelemassa asiasta Jyväskylän opetustoimessa keväällä 2005 ja sieltä kysyttiin: Onko poikasi kuulovammainen? Vastasin, ettei ole, mutta hänellä on kaksi äidinkieltä. Tämä vastaus ei tyydyttänyt silloista opetustoimen johtajaa, joka totesi, että kaupungilla ei ole vastuutta tarjota opetusta, koska lapsemme eivät ole kuulovammaisia. Sanottiin, että kotikielen opetusta voidaan järjestää jos löytyy yli 3 oppilasta. Yritin saada muita viittomakielisiä vanhempia kiinnostumaan asiasta, sillä tiesin, että olisi samanikäisiä lapsia samassa kaupungissa. Asia ei toteutunut, koska ei ollut kiinnostusta. Asia siis jäi siihen, mutta mietin miten voisi saada lapsilleni äidinkielen opetusta. Viittomakielisen luokanopettajankoulutuksen saaneena masennuin entistä enemmän, mutta yritin ajatella optimisesti ja ottaa asian esille monessa paikassa. Välinpitämättömyyttä ja tiedonpuutetta on ollut. Tunsin viittoneeni sokeille silmille. Olin silloin töissä Jyväskylän yliopistolla, ja onnistuin saamaan esikoiselleni suomalaisen viittomakielen yksityisopetusta noin kuukaudeksi erään opiskelijan suomalaisen viittomakielen opetusharjoituksella kun hän oli ensimmäisellä luokalla.

Seuraava kerta oli sitten kun esikoiseni oli neljännellä luokalla ja kuopukseni toisela luokalla. Silloin Jyväskylän yliopiston suomalaisen viittomakielen oppiaine OKL:n kanssa järjesti suomalaisen viittomakielen äidinkielen opetusharjoittelua yhteistyössä Jyväskylän kaupungin opetustoimen kanssa. Kokeilu kesti vuoden ja lapsemme kävivät noin vuoden tiistaisin normaalin koulupäivän jälkeen. Jyväskylän yliopiston opiskelijat tekivät hyvän harjoittelun ja lapsemme saivat tutustua suomalaisen viittomakielen kielioppiin, ilmaisuharjoituksiin ja keskusteluharjoituksiin eri-ikäisten viittomakielisten kanssa. Sen vuoden jälkeen ei tapahtunut mitään. Muutin kuopukseni kanssa uuden työn perässä Helsinkiin v. 2010 ja tyttäreni aloitti neljännen luokan Munkkiniemen ala-asteen koululla. Innostuneena ajattelin, että Helsingissä on varmasti helpompaa saada opetusta, kun siellä asutaan niin paljon viittomakielisiä perheitä. Miten kävi?

Helsingin opetusvirastossa ei tiedetty, miten suomalaisen viittomakielen opetusta järjestetään. Otin yhteyttä syksyllä 2010 Alberinkouluun, joka toimii Pitäjämäen koululla. Täytin syksyllä kotikielen opetuksen lomakkeen ja toimitin helsingin opetusvirastoon. Keskustelin asiasta tyttäreni luokanvalvojan kanssa, joka kehotti ottamaan yhteyttä rehtoreihin. Lähetin Munkkiniemen ala-asteen koulun rehtorille ja myös Albertinkoulun rehtorille sähköpostia, että tyttäreni tarvitsee äidinkielen opetusta. Jäin sitten odottamaan. Päivät muuttuivat viikoiksi. Viikot muuttuivat kuukausiksi kunnes kysyin uudestaan talvella 2011 tilanteesta. Kävi ilmi, että rehtorit eivät ole pitäneet yhteyttä toisiinsa. Luvattiin, että opetusta järjestyisi syksyllä 2011.

Tyttäreni aloitti viidennen luokan syksyllä 2011. Saimme tietää, että Albertinkoulu järjestäisi opetusta keskiviikkoisin. Olimme innoissamme, ja koulu sijaitsee noin 10 minuutin kävelymatkan päässä kotoamme. Tyttäreni kävi siellä säännöllisesti. Kysyin häneltä, miten opetus on mennyt. Kuvittelin, että tyttäreni saisi opetusta monen viittomakielisen lapsen kanssa, mutta ei asia ollut noin. Tyttäreni sai opetusta erään suomenkielisten vanhempien huonokuuloisen lapsen kanssa, joka ei osannut viittoa oikein kunnolla. Olen monta kerta miettinyt lasteni kohtaloa. Pitää varmaan oppia luopumaan unelmasta saada toimivaa ja hyvää suomalaisen viittomakielen äidinkielen opetusta lapsilleni, kun pääkaupunkiseudulla asuvat viittomakieliset perheet eivät vaadi lapsilleen opetusta. Miten meidän lapsemme saisivat oppia rakastamaan äidinkieltämme, jos vanhemmat eivät kunnioita äidinkieltään. Ihmettelen edelleen, miksi Albertinkoululla ei opeteta viittomakielisiä lapsia yhdessä. Poikani ei ole saanut suomalaisen viittomakielen opetusta sen opiskelijoiden harjoittelun jälkeen. Olen alkanut hyväksymään todellisuuden ja sen, ettei voi tavoittaa kuuta taivaalta.

Syrjitäänkö lapsiani, koska he eivät satu olemaan kuulovammaisia?