Kirjoitetaan vaan!

Kahvila Vocan työntekijä kirjoitti <3

Kirjoitin viimeksi kuuromykkyydestäni. Siitä tuli palautteita. Yksi kirjoitti minulle, että olen tuhonnut kuurojen vuosikymmenten työn. Yksi vanhempi kiitti minua, sillä hän on tuntenut samoin kuin minä. Toinen totesi, että olen tosiaan vastarannan kiiski. Sain sen leiman ollessani lukiossa Mikkelin kuulovammaisten koululla joskus 20 vuotta sitten. Eikö rehellisyys peri maata? Asioista voi olla aina eri mieltä. Kerroin vain, mitä ajattelin tai tunsin. Vapauduin oikeasti kirjoituksen jälkeen.

Mutta..

kuka todella puolustaa minun kaltaisia lapsia? Viime kirjoituksen jälkeen sain kuulla kuurojen vanhempien lapsen saaneen sisäkorvaistutteen -molempiin korviin. Aloin miettiä, mikä on mennyt vikaan? Miksi näin tapahtui? Ovatko vanhemmat niin epätoivoisia, että hejoutuivat tekemään tämän ratkaisun? Mitä heidän lapsensa ajattelee vanhemmistaan, jotka eivät ole hyväksynneet kuuroutta/kuuromykkyyttä? Toivon todella, että olen erittäin pahasti väärässä. Lasten parasta pitää ajatella, mutta mikä on lapsen paras? Kuka päättää siitä? Eikö sallita erilaisuutta, sillä me kaikki olemme loppujen lopuksi erilaisia.

Eikö enää sallita kuuromykkyttä? Mitä pahaa siinä on, jos lapsesta kasvaa kaksi-tai monikielinen, joka viittoo ja osaa lukea ja kirjoittaa monta kieltä, muttei puhua puhuttuja kieliä? Meitä on moneksi. Puhutaan mahdollisuudesta kuulemiseen, mutta kysytäänkö mahdollisuudesta kuuromykkyyteen? Ymmärrän hyvin kovaan ratkaisuun päättyneitä vanhempia, sillä he ovat oikeasti niin yksin. Mistä saadaan oikeasti tukea? Onko viittomakielisillä vanhemmilla riittävästi viittomakielistä perhepalvelua? Suomeen tarvittaisiin oikeasti kiertävää viittomakielistä kätilöä ja neuvolatätiä/setää.

Vielä yksi sana kuuromykkyydestä..


Haluan vielä sanoa, että kuuromykkyys ei aina tarkoita täydellistä mykkyyttä. Osaan kyllä puhua jonkin verran, mutta en kuitenkaan niin hyvin, että voisin keskustella vapaasti toisen ihmisen kanssa. 

Olen itse huomannut asioidessani, että aika moni osaa ottaa kynän ja paperin esille. Tästä ei siis tarvitse huolestua. Opetan ihan mielelläni ihmisiä kirjoittamaan asiansa paperille tai kännykkäänsä. Kirjoitetaan yhdessä!

Soppabaarista löytyy hyvää palvelua!

Olen kuuromykkä

Vietetään jälleen kansainvälistä kuurojen viikkoa! 

Pysähdyin pari päivää sitten pohtimaan, kuka olen. Miksi meistä on niin monta eri nimitystä? Olen Outi, mutta myös opettaja, opiskelija, nainen, äiti, viittova, näön varassa elävä. Mitä vielä muuta? Olen myös kuuro, kuulovammainen, kuuromykkä tai viittomakielinen, mutta joskus myös maahanmuuttaja tai ulkomaalainen. Minulle joskus puhutaan englantia, jos huomaa, että puhuttu suomen kieli ei riitä.

Kuuromykkiä retkellä 1930-luvulla

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän hyväksyn itseäni tällaisenä kun olen. Keski-ikä lähestyy ja näen itseni naisena, mutta myös kuuromykkänä. En enää ahdistu, kun en osaa puhua hyvin puhuttua suomea. Nuorempana ahdistuin, sillä ympäristö vaatii meitä puhumaan hyvin ja myös kuulemaan. Pistin kuulokojeet laatikkoon lopullisesti kun täytin 12 vuotta, mutta silti meidän piti viittoa ja puhua samanaikaisesti koulussa ja myös kotona. Piti oppia puhumaan, jotta voisi intergroitua yhteiskuntaan. Piti oppia kirjoittamaan hyvää suomea. Kilpailin luokkakavereiden kanssa ko.asiasta, mutta ei koskaan viittomakielen taidoista tarvittu kilpailla. En koskaan viihtynyt sukulaisten parissa, kun ei ollut tulkkia paikalla. Sain aina valokuva-albumit käsiini, sillä rakastan katsella kuvia. Tultuani aikuisikään aloin käyttää aktiivisesti viittomakielen tulkkausta ja myös kynä/paperi-metodia asioidessani, sillä ei voi aina saada tulkkausta ihan jokaiseen tilaisuuteen.

Samaan aikaan alkoi syntymäkuurojen vauvojen ja lasten sisäkorvaistutteiden leikkaukset. Ajattelin oikeasti, että olipa hyvä kun synnyin 1974. Äitini kertoi, miten silloin 1970-luvulla opiskeltiin viitottua suomea. Ajateltiin silloin, että pitää puhua ja viittoa samanaikaisesti. Opin viittomaan ja myös puhumaan, mutta en niin hyvin, että voisin rentoutua suomenkielellä. Ensimmäinen suomenkielinen sanani oli v...u. Viittomasta en tiedä, mikä oli minun ensimmäinen viittoma. 

Olen koko lapsuuden, nuoruuden ja aikuisiän aikana huomannut, miten kuuromykkä on kirosana meille. Minäkin inhosin sanaa koko sydämestäni. Ajattelin, että en voi olla kuuromykkä, koska pystyn kuitenkin jonkin verran puhumaan. En kuitenkaan voinut hyvin, koska en ole hyväksynyt itseäni sellaisena kuin minut on luotu. Me emme valitettavasti ole vapaita, sillä emme todellakaan saa olla sellaisia kuin me olemme oikeasti. Mitä pahaa on olla kuuromykkä? Vuosikausia on tullut luettua ja viitottua, että kamalaa kun lehdissä lukee taas se sama sana kuuromykkä! 

Miksi kuuromykkää ei enää käytetä? 1940-luvulla alettiin keskustella vakavasti, että pitää unohtaa kuuromykkä-nimitys ja ottaa kuuro  käyttöön. Kuurojen Liiton nimi muuttui ja myös Kuurojen Lehti. Silloin kuuroista aika moni oli kuuroutunut ja siksi oppinut puhumaan puhuttua kieltä. Heidän mielestään kuuromykkä on väärä termi heille. Ennen käytettiin puhuva kuuromykkä ja kuuromykkä.

Moni kuuroutunut kuuro toimi johtajana yhdistystoiminnassa ja myös Kuurojen Liitossa. Syntymästä saakka olevat kuuromykät sen sijaan olivat useimmiten jäseninä tai toiminneet aktiivisesti urheiluseuroissa. Tämä aika oli ennen 1970-lukua. 

Viittomakieli alkoi tulla enemmän koulumaailmaan, mutta myös kuuloteknologia. Meistä alettiin nähdä kuulovammaisina ja yritettiin korjata kuulolaitteilla. Ja edelleen yritetään korjata. Olemme saaneet oppia inhoamaan itseämme. Pilkattiin toisiamme, jos emme osanneet puhua tai kirjoittaa oikein. Emme oppineet kunnioittamaan itseämme sellaisina kuin olemme. Olemme joutuneet kielen ja kuulon kuntoutukseen. Eräs ystävistäni joutui käymään vuosittain sairaalakoulua 7 viikon verran, jotta hän oppisi puhumaan ja kuulemaan. Hän kertoi, miten joutui vaihtamaan sairaalan vaatteisiin tultuaan sinne maanantaisin aamulla ja perjantaisin kotiin. Olen pienestä pitäen käynyt kuulotutkimuksissa ja koulussa yritettiin opettaa meitä puhumaan. Puheterapiassa piti käydä kerran viikossa. Mielestäni on aika epäinhimmillistä vaatia meitä muuttumaan kuulevien kaltaisiksi.

Tuntuu, että olen ollut pitkään kaapissa. En ole yhtään huonompi kuin muut puhuvat kuuromykät. En enää pahastu, jos lehdessä lukee kuuromykkä. Siitä tulee pikemminkin kotoisa olo. Meistä puhutaan!

Meidän piti oppia lukemaan huulioita samaan aikaan kuin opimme kirjoittamaan.