Olen kuuromykkä

Vietetään jälleen kansainvälistä kuurojen viikkoa! 

Pysähdyin pari päivää sitten pohtimaan, kuka olen. Miksi meistä on niin monta eri nimitystä? Olen Outi, mutta myös opettaja, opiskelija, nainen, äiti, viittova, näön varassa elävä. Mitä vielä muuta? Olen myös kuuro, kuulovammainen, kuuromykkä tai viittomakielinen, mutta joskus myös maahanmuuttaja tai ulkomaalainen. Minulle joskus puhutaan englantia, jos huomaa, että puhuttu suomen kieli ei riitä.

Kuuromykkiä retkellä 1930-luvulla

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän hyväksyn itseäni tällaisenä kun olen. Keski-ikä lähestyy ja näen itseni naisena, mutta myös kuuromykkänä. En enää ahdistu, kun en osaa puhua hyvin puhuttua suomea. Nuorempana ahdistuin, sillä ympäristö vaatii meitä puhumaan hyvin ja myös kuulemaan. Pistin kuulokojeet laatikkoon lopullisesti kun täytin 12 vuotta, mutta silti meidän piti viittoa ja puhua samanaikaisesti koulussa ja myös kotona. Piti oppia puhumaan, jotta voisi intergroitua yhteiskuntaan. Piti oppia kirjoittamaan hyvää suomea. Kilpailin luokkakavereiden kanssa ko.asiasta, mutta ei koskaan viittomakielen taidoista tarvittu kilpailla. En koskaan viihtynyt sukulaisten parissa, kun ei ollut tulkkia paikalla. Sain aina valokuva-albumit käsiini, sillä rakastan katsella kuvia. Tultuani aikuisikään aloin käyttää aktiivisesti viittomakielen tulkkausta ja myös kynä/paperi-metodia asioidessani, sillä ei voi aina saada tulkkausta ihan jokaiseen tilaisuuteen.

Samaan aikaan alkoi syntymäkuurojen vauvojen ja lasten sisäkorvaistutteiden leikkaukset. Ajattelin oikeasti, että olipa hyvä kun synnyin 1974. Äitini kertoi, miten silloin 1970-luvulla opiskeltiin viitottua suomea. Ajateltiin silloin, että pitää puhua ja viittoa samanaikaisesti. Opin viittomaan ja myös puhumaan, mutta en niin hyvin, että voisin rentoutua suomenkielellä. Ensimmäinen suomenkielinen sanani oli v...u. Viittomasta en tiedä, mikä oli minun ensimmäinen viittoma. 

Olen koko lapsuuden, nuoruuden ja aikuisiän aikana huomannut, miten kuuromykkä on kirosana meille. Minäkin inhosin sanaa koko sydämestäni. Ajattelin, että en voi olla kuuromykkä, koska pystyn kuitenkin jonkin verran puhumaan. En kuitenkaan voinut hyvin, koska en ole hyväksynyt itseäni sellaisena kuin minut on luotu. Me emme valitettavasti ole vapaita, sillä emme todellakaan saa olla sellaisia kuin me olemme oikeasti. Mitä pahaa on olla kuuromykkä? Vuosikausia on tullut luettua ja viitottua, että kamalaa kun lehdissä lukee taas se sama sana kuuromykkä! 

Miksi kuuromykkää ei enää käytetä? 1940-luvulla alettiin keskustella vakavasti, että pitää unohtaa kuuromykkä-nimitys ja ottaa kuuro  käyttöön. Kuurojen Liiton nimi muuttui ja myös Kuurojen Lehti. Silloin kuuroista aika moni oli kuuroutunut ja siksi oppinut puhumaan puhuttua kieltä. Heidän mielestään kuuromykkä on väärä termi heille. Ennen käytettiin puhuva kuuromykkä ja kuuromykkä.

Moni kuuroutunut kuuro toimi johtajana yhdistystoiminnassa ja myös Kuurojen Liitossa. Syntymästä saakka olevat kuuromykät sen sijaan olivat useimmiten jäseninä tai toiminneet aktiivisesti urheiluseuroissa. Tämä aika oli ennen 1970-lukua. 

Viittomakieli alkoi tulla enemmän koulumaailmaan, mutta myös kuuloteknologia. Meistä alettiin nähdä kuulovammaisina ja yritettiin korjata kuulolaitteilla. Ja edelleen yritetään korjata. Olemme saaneet oppia inhoamaan itseämme. Pilkattiin toisiamme, jos emme osanneet puhua tai kirjoittaa oikein. Emme oppineet kunnioittamaan itseämme sellaisina kuin olemme. Olemme joutuneet kielen ja kuulon kuntoutukseen. Eräs ystävistäni joutui käymään vuosittain sairaalakoulua 7 viikon verran, jotta hän oppisi puhumaan ja kuulemaan. Hän kertoi, miten joutui vaihtamaan sairaalan vaatteisiin tultuaan sinne maanantaisin aamulla ja perjantaisin kotiin. Olen pienestä pitäen käynyt kuulotutkimuksissa ja koulussa yritettiin opettaa meitä puhumaan. Puheterapiassa piti käydä kerran viikossa. Mielestäni on aika epäinhimmillistä vaatia meitä muuttumaan kuulevien kaltaisiksi.

Tuntuu, että olen ollut pitkään kaapissa. En ole yhtään huonompi kuin muut puhuvat kuuromykät. En enää pahastu, jos lehdessä lukee kuuromykkä. Siitä tulee pikemminkin kotoisa olo. Meistä puhutaan!

Meidän piti oppia lukemaan huulioita samaan aikaan kuin opimme kirjoittamaan.

Kuntoutusta vai kasvatusta?

Junassa ehtii ajatella, pohtia ja miettiä kun ei voi oikeastaan lähteä minnekään. Keskittyminen on oikeasti A-luokkaa, sillä tietää, että ei voi poistua. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat aika nautinnollista kun ei ole ketään taputtamassa olkapäätä. Pelästyn aika herkästi jos joku taputtaa olkapäälle. Pelästyn vaikka taputus olisi kuinka pehmeä. Kuulin vähän aikaa sitten, että kuurot eläimet pelästyvät herkästi. En sitten ole ihan yksin. Pitäisikö hankkia kuuro koira, sillä kuulokoira ei kiinnosta. Siinä menisi hermot, jos koira on koko ajan valppaana eri äänistä. Olen miettinyt vanhempiani, miltä heistä tuntui kasvattaa kuuroa lasta.

Kun olin lapsi, minua 4 vuotta vanhempi sisko oli aina kanssani. Olimme kuin paita ja peppu. Liikenteessä piti aina katsoa vasemmalle, sitten oikealle ja taas vasemmalle, sitten vasta voi ylittää katua. Minulle annettiin kuulolaitteita, joita olen oppinut inhoamaan. Siitä tuli tinnitus kun lopetin kuulolaitteiden käytön joskus 12 vuotiaana. Olen useasti miettinyt, onko kuulolaitteiden käyttö syy tinnitukseeni? Olisiko elämäni helpompaa, jos en olisi käyttänyt ollenkaan kuulolaitteita?  Kuurous on ominaisuus, jonka kanssa voi elää ihan hyvää elämää. Puhutaan paljon mahdollisuuksien antamisesta ja tasa-arvosta. Mielestäni tasa-arvo toteutuu, jos annetaan kuuron olla kuuro ja kuulevan olla kuuleva. Tasa-arvo toteutuu naisella ja miehellä, vaikka mies ei esimerkiksi pysty koskaan imettämään vauvaa. Tasa-arvo on sitä, että annetaan ihmisten olla sellaisia kuin on luotu.

Ihmettelet varmaan, miksi otan tämän asian esille. Kuuroja lapsia ei nimittäin kasvateta, vaan kuntouteta. Täällä Suomessa on annettu kuntoutusta kuuroille lapsille. Minäkin sain kuntoutusta. Millaista kuntoutusta? Kielen kuntoutusta. Olin joskus 2-3 vuotias, jouduin Helsinkiin tutkimuksiin. Äitini oli mukana, mutta osalla kuuroista lapsista joutui yksin viettämään ventovieraiden seurassa -ilman turvallista syliä. Aion selvittää, mitä minulle tehtiin. Pitää mennä lukemaan, mitä minusta on kirjoitettu ja mitä kokeita minulle on tehty.  Olen käynyt joka vuosi kuulotutkimuksessa, vaikka kuulonkäyrä on aina ollut sama alusta saakka.

Miltä sinusta tuntuisi viettää ihan joka vuosi seitsemän (7) viikkoa jossain sairaalakoulussa ja pukeutua sairaalan vaatteisiin? Onneksi sentään pääsee kotiin perjantaina, mutta pitää palata takaisin sairaalakouluun maanantaina. Ei voi pukeutua lempihameeseen tai paitaan, eikä nähdä vanhempia tai sisaruksia. Näin tapahtui eräälle ihanalle kuurolle ihmiselle, joka vietti näin joka vuosi seitsemän viikkoa ollessaan 4-13v. Aloin miettiä kun kuuntelin hänen tarinaansa. Olin aluksi ihan hämilläni, että voiko tällaista tapahtua vielä 1990-luvun alussa. Miten tämä on mahdollista? Ilmeisesti on.

Aistit

          Eikö ole ihan kesä? Kreetalla ollaan vielä kevään puolella, vaikka suomalaisen mittapuun mukaan olisi jo kesä. Suomessa ei olla vielä noin kesäistä. Vähän aikaa sitten oli vielä lumimaisema. 
         Teki niin hyvää nauttia väreistä ja myös tuoksuista. Meren, kasvien ja ruuan tuoksuja. Äänimaailmasta voin sanoa sen, että lintujen lauluääniä kuului aika paljon meidän parvekkeelle asti. Mieheni yritti kuvailla lintujen ääniä ja onnistui siinä aika hyvin. Aika moni ihminen ajattelee, miten paljon kuuro on menettänyt kun ei kuule lintujen ääniä. Asia on niin, että harva kuuro kaipaa sitä mitä ei ole koskaan kokenut/kuullut. Ei siis pidä sääliä kuuroja ko.asiasta. Näön menetys voi olla sen sijaan kova kokemus, sillä kuuro saa tietoa suurimmaksi osaksi näön avulla. Onneksi on olemassa tuntoaisti, joka muuttuu hyvin herkäksi kuurosokeilla. Kuuroillakin on usein herkkä tuntoaisti. Niin,yritin nähdä lintuja puiden seasta, mutta appelsiinipuut olivat niin tiheitä. Appelsiineista voin sanoa sen, että mitä rumempi appelsiini on niin sitä parempi maku! 
         Sain todella värinälkäni tyydytettyä, sillä löytyi monta,monta,monta eri vihreän sävyä. Teki pahaa palata Suomeen, jossa on kevät myöhässä. Kaipa kohta tulee enemmän väriä kunhan luonto herää! Aloin miettiä matkan aikana, mitä voisin tehdä pienenpienessä puutarhassa. Kreetalla näkee ihania puutarhia, joista ei puutu ruusuja, pioneja, oliivipuita, sitruunapuita..Niissä liikkuu usein vapaasti kanoja. Kissoja näkyy olevan usein autojen alla. Koirat kulkevat aika vapaasti ja kiltisti.

Eikö ole unelmien puutarha! Jos katsoo tarkkaan, niin huomaa muovisia ämpäreitä. Suomessa ollaan suhteellisen tarkkoja, millaisia ruukkuja käytetään. Kreetalla näkee myös metallisia, ruostuneita tynnyreitä kukkaruukkuina. Ihan mikä vaan käy ruukuksi! Pitää katsoa, mitä löytyy kotoa. Niin voi laittaa vaikka säkki ruukuksi.
        
Ihanaa kevään jatkoa!!

Perinteet -tietämättömyys

Muistelen erästä tapausta vuosien takaa. Olin erään kuurojen yhdistyksen johtokunnassa nuorena jäsenenä ja sain oppia paljon järjestötoiminnasta. Opittavaa oli paljon ja on edelleen aina jotain uusia asioita opittavana. Eräs yhdistyksen jäsen valitti minulle, että hänen puolisonsa ei ole vielä saanut yhdistyksen viiriä. Olin ihmeissäni, mikä viiri oikein on. Jäsen selitti minulle, että pitkäaikainen aktiivinen jäsen yleensä saa viirin vuosikymmenten työn aktiivisuudesta, jos jäsen täyttää vuosikymmeniä. Olin silloin johtokunnassa vuoden, ja ei kukaan aikaisemmin kertonut tästä vanhasta perinteestä. Otin asian esille johtokunnan kokouksessa ja yksi johtokunnan jäsen tarkisti ns.viirivihosta, kuka on jo saanut. Silloin olin ihan onnessani kun sain oppia yhden yhdistyksen tärkeistä perinteistä. Missään kirjoissa ei ole tällaista hiljaista tietoa. Yhdistyksen säännöissä ei ole mainittu tästä tavasta.

Nykyään puhutaan paljon yhdistysten hyvinvoinnista. Miten ihmiset voivat? Kuurojen Liitto ry on järjestänyt hyvinvointikursseja. Keskustellaan, miten nuoret ja vanhemmat jäsenet voivat työskennellä yhdessä. Meidän olisi aika korkea järjestää erilaisia kursseja ja tehdä tutkimuksia. Millainen on suomalainen tai suomenruotsalainen kuurojen/viittomakielisten perinne? Miten perinne jatkuu? Onko meillä saatavilla perinnekirja, jossa voitais kertoa viittomakielisten elämäntavoista ja niin edelleen? Kenties tämä auttaisi yhdistämään meitä viittomakielisiä yhteen ja edistää yhteisöllisyyttä. Nuoret eivät aina tiedä edesmenneistä kuuroista ja muista ihmisistä, jotka todella tekivät paljon työtä suomalaisen viittomakielen puolesta. Viitotaanko kuurojen lasten ja nuorten käymissä kouluissa meidän kulttuuristamme, historiastamme ja vahvoista viittomakielisistä ihmisistä? Meidän tulee tukea nuoria ja välittää heille yhteisömme voimaa, tietoa, iloa ja tarinoita. Meillä on upea suullinen kulttuuriperintö, josta meidän tulee olla ylpeitä. Tarvitaan oikeasti lisää tutkimusta näistä aiheista. 

Opiskelen nyt museologian perusopintoja. Museologian professori Vilkuna totesi, että tietämättömyys on pahin asia mitä kulttuurinperinnölle voi tapahtua. Tutkikaamme yhdessä näitä asioita ja kirjoitetaan ylös.

Lontoon reissu joulun alla

Tuli tehtyä neidin kanssa ihan joulun alla Lontoon reissu. Oli kyllä kivaa olla ihan kahdestaan neidin kanssa ja kokea erilaisia asioita yhdessä. Oppia lisää englantia. Tuli katsottua aamuisin telkkaria ainakin puolitoista tuntia ennen lähtöä kaupungille, nähtävyyksille, konsertille. Oli kyllä mahtavaa katsella rauhassa telkkaria ilman kiireitä ja seurata tekstitystä. Hämmästyin, miten moni ohjelma tekstitetään. Jopa mainoksissa teksitetään! Voi miten rakastan mainoksia! Ymmärrän entistä enemmän, miksi mainokset voivat johtaa ihmisiä harhaan. Niissä käytetään sanoja hyvin taitavasti, että ihminen lankeaa helposti. Mistä johtuu, että Suomessa ei tekstitetä mainoksia? Johtuuko mainosten hauska tekstilaji, vai jokin muu seikka?

Tekstityksen lisäksi on myös lastenohjelma brittisillä viittomilla. Seurattuani pari aamun lastenohjelmaa tulin tyttäreni kanssa siihen tulokseen, että kyse oli viittomakommunikaatiosta. Siinä ei käytetty BSL:tä (brittiläinen viittomakieli), vaan viittomia. Ohjelma on tarkoitettu enimmäkseen vammaisille lapsille, jotka eivät jostain syystä kykene puhumaan sujuvasti englannin kielellä. Toisaalta on hyvä asia, että ihmiset oppivat enemmän erilaisuudesta. Oppii jotain viittomista, mutta ei viittomakielestä.

Saimme myös nauttia Emmerdale -ohjelmaa tulkkauksen avulla, kun ohjelmassa on mukana tulkkausta brittiläisellä viittomakielellä. Oli hieman vaikeaa seurata ohjelmaa, sillä oli samaan aikaan tekstitystä englanniksi ja myös tulkkausta BSL:llä. Tyttäreni kysyi, voiko ottaa tulkkaus pois. Vasta seuraavana päivänä tottui vähän enemmän tulkkauksen ja ohjelman seuraamiseen. Olen niin tottunut lukemaan tekstitystä ohjelman katsomisen aikana. Lienee kysymys viittomakielen lukutaidosta. En ole koskaan pitänyt esimerkiksi teatteritulkkauksesta, sillä haluan yleensä nauttia näyttelijöiden ilmeistä,eleistä ja kehonkielestä. Jos on kaksi tulkkia jossain toisella puolella lavaa, niin tuntuu että seuraisi tennisottelua.

Meidän reissumme tärkein asia oli kenties neidin kauan odottama BIGBANG konsertti. Kuuroudestani huolimatta tuntui mukavalta seurata esitystä ja neitiä, joka oli ihan onneissaan. Siellä oli ihana valomeri,kun faneilla oli käsissään keltainen valokukka.

Saimme myös seurata konserttia edellisenä iltana joululauluja brittiläisellä viittomakielellä Traflgar Squarella. Upea paikka! Meillä oli sen verran aikaa ennen joululauluja. Poikkesimme National Galleryssä, joka on muuten ilmainen museo. Upeita teoksia löytyy vaikka kuinka paljon, mutta oli kivaa bongata yhden suomalaisen teoksen! Akseli Gallen-Kallelan teos: Lake Keitele 1905. Museo meni sitten kuudelta kiinni ja meillä oli vielä tunti aikaa. Mentiin ihanaan kirjakahvilaan leputtamaan väsyneet jalat ja väsyneen selän. Tuli ostettua taas kirjoja. Mentiin sitten laulamaan joululauluja. Paikalla oli aika paljon väkeä. Huomaa, että moni kuuro ei tunne toisiaan. Ei ihme. Englannissa on niin paljon kuuroja ihmisiä. Kerättiin myös allekirjoituksia kuurojen lasten opetuksen puolesta. Kyselin vähän tietoja Englannin tilanteesta. Allekirjoitusten kerääjien mukaan siellä on noin 70 000 kuuroa lasta, joiden oppimisen mahdollisuudet eivät ole kovinkaan hyviä. Opettajat eivät aina viito kunnolla ja niin edelleen.

Korvamaailma

Kurkku on ihan kuiva ja nieleminen vaikeaa. Odotan, milloin kuume nousee. Toivottavasti tämä orastava flunssa jää lieväksi kun joulu on näin ovella. Harmittaa sairastella juuri loman aikana, mutta on ihan tavallista, että opettajat sairastelevat lomilla. Flunssa on yksi tavallisimmista sairauksista. Oli ihanaa hörppiä teetä eilen illalla ystävän seurassa, joka helpotti hieman oloani. Ystäväni kertoi lukeneensa Helsingin Sanomista artikkelin sairauksista. Artikkeli ilmestyi 4.12. Siinä vertaillaan maallikoiden ja lääkärien näkemystä sairauksien määrittelyssä. Mikä on sairaus? Maallikot ja lääkärit ovat yksinmielisiä, että suru ei ole sairaus, mutta sen sijaan syöpä ja kuurous ovat. Jäimme ihmettelemään, kun siinä sanottiin, että monen ihmisen mielestä (maallikot 74% ja lääkärit 84%) me kuurot ollaan sairaita. En koe olevani sairas ihminen, sillä kuurouteni ei aiheuta fyysistä kipua. Sen sijaan on ollut raskasta henkisesti. On valitettavaa, että me kuurot emme saa olla vapaita. Ruumiimme ovat aina olleet ihmisten kiinnostuksen kohteina. Vuosisatoja on koettu parantaa kuuroutta erilaisilla keinoilla.

Lienee utopiaa ajatella, että tulisi se aika jolloin saisimme olla täysin vapaita muiden ihmisten holhouksesta ja valvonnasta. Kun kuuro lapsi syntyy, sairaala selvittää heti onko kuurous perinnöllistä vai ei. Näin kävi minun lasten kohdalla, sillä lastenlääkäri halusi tietää kuurouteni syytä. Eihän synnytyslaitoksilla kysytä vanhemmilta, onko likinäkö perinnöllistä vai ei. Mielenkiintoista huomata, miten siinä artikkelissa ei mainita ollenkaan sokeutta. Voisi ymmärtää, että sokeus olisi tavallinen ominaisuus muiden ominaisuuksien joukossa.

Mitä artikkelin tavoite on? Ruokkia ja vahvistaa olemassa olevia asenteita, käsityksiä, vai kuinka? Sen mukaan homous, rypyt ja suru eivät ole sairauksia. Mielestäni kuuroutta ja homoutta voidaan jossain määrissä vertailla toisiinsa, sillä moneen perheeseen syntyy homoja ja kuuroja, vaikka vanhemmilla ei ole noita ominaisuuksia. Tiedän, että minun ei pitäisi murehtia näistä asioista, mutta kuitenkin ihmetyttää ja surettaa ihmisten asenteita kuuroutta kohtaan. Kuurojen lasten ja nuorten pitää iloita olemassaolostaan. Suomessa syntyy joka vuosi noin 30 kuuroa lasta. Näiden lasten vanhemmat eivät halua lastensa olevan aidosti kuuroja, sillä aika monen mielestä kuurous on niin paha ominaisuus -jota pitää hoitaa veitsellä. Suomi on allekirjoittanut lasten oikeudet, mutta kuurojen oikeudet eivät kuitenkaan toteudu. Englannin kielisissä maissa on kertottu, miten kuurot haaveilevat paremmasta yhteiskunnasta.

"Me kuurot emme saa olla ihan oma itsemme, vaan joudumme olemaan aina vähemmistönä tässä kuulevien maailmassa. Kuurot ovat haaveilleet paremmasta elämästä tasa-arvoisina ihmisinä, kuuroina. Päätettiin muuttaa uuteen planeettaan, jolle on annettu nimeksi EYETH. Siinä silmämaailmassa kuurot saavat viittoa vapaasti ja luoda oman näköistä yhteiskuntaa ilman rajoituksia. Kuurojen perheisiin syntyy kuitenkin kuulevia lapsia, jotka eivät aina sopeudu. Osa kuuroista palauttaa kuulevat lapset ns. vanhaan maailmaan, jonka englannin kielinen nimi on osuvasti keksitty eli EARTH."



Emme siis ole vapaita -ei vielä.

http://www.hs.fi/paivanlehti/04122012/tiede/Suru+ei+ole+sairaus++sy%C3%B6p%C3%A4+on/a1354538547208

Olkaamme ylpeitä kuuroudestamme

Siivosin vähän kaappia ja löytyi pino kuurojenlehtiä. Pitäisi lajitella aikajärjestykseen. Olen laittanut lehtien väliin muistiinpanoja, mitä erilaisia hyviä kirjoituksia on tullut luettua. Tällä viikolla vietetään kansainvälistä kuurojen viikkoa. Sen kunniaksi haluan ottaa esille kuurojen lasten opetuksen.

Kun kävin lukiota Mikkelin kuulovammaisten koulussa 1990-luvun alussa ja yksi opettajista oli Arto Räsänen, joka opetti meille suomalaista viittomakieltä. Muistan hyvin, kuinka hyvin hän osasi viittoa ja hän selitti meille lukiolaisille viittomakielen variaatioita. Nauroin kerran hänelle, ja ajattelin, että kuuleva se keksii kaikenlaisia viittomia. Kuinka väärässä olinkaan! Monen vuoden päästä huomasin vanhemman kuuron viittovan sitä vanhaa viittomaa, josta Arto kertoi.

Arto oli kyllä aikaansa edellä. Hän kirjoitti jo 1960-luvulla viittomakielen kehittämisestä, sillä hän huomasi, että puuttui paljon viittomia. Siihen aikaan kouluissa ymmärrettiin, että kuurot lapset tarvitsevat viittomakieltä. Siirtyminen puhekielestä viittomakieleen ei ollut kovinkaan kivutonta, sillä moni opettajista ei osannut viittoa. Onneksi Kuurojen Liitto järjesti viittomakielen kursseja, vaikka oli enimmäkseen viitottua suomea.

Vuoden 1984 Kuurojen lehdessä (8/1984) ilmestyi Arto Räsäsen kirjoitus kuurojen lasten opetuksesta. Siinä Arto puolusti rohkeasti kuurojen oikeuksia:

"Aika alkaa olla kypsä vastaanottamaan ajatuksen, että äidinkieli on se tehokkain keino, millä kuuro ihminen voi luoda itselleen henkisesti voimakkaamman, varmemman ja rikkaamman identiteetin. Tarkoitan tällä äidinkielellä viittomakieltä, meidän kuulevien kuurojenopettajain itsekkäät pyrkimykset ovat olleet esteenä kouluelämän aikan. Samat itsekkäät syyt ovat olleet kuurojen lasten vanhemmilla. Vanhemmilla ehkä enemmän vielä tiedostamton halu torjua ajatus, että minun lapsellani on eri äidinkieli kuin meillä muilla kuulevilla perheenjäsenillä."

Siinä kirjoituksessa Arto otti esille myös kuurojen lasten opettajien koulutuksen ja pätevyyden puutteen. "Se ajatus on kuinka kuuleva henkilöä, suomenkieli äidinkielenää, voi opettaa kuuroa henkilöä, jolla on eri äidinkieli, viittomakieli. Ajatusleikkiä jatkaen voisin heittää arvoisille kolleegoilleni mietittäväksi, kuka haluaisi lähteä Ruotsiin opettamaan ruotsalaislapsia ja heille ehkä vielä ruotsinkieltä. Lisää mietittävää, kuinka suhtautuisitte venäläiseen opettajaan, joka tulisi opettamaan omaa suomalaista lastamme peruskouluun, ei venäjän kieleen vaan yleisten aineiden tai suomen kielen opettajaksi."

Tänä päivänä tilanne on niin toisenlaista kuin silloin 1980-luvulla. Ei saada olla kuuro vaan. Mitä pahaa kuuroudessa on? Miksemme voi antaa kuurojen olla kuuroja? Vanhemmuus on elämän yksi vaikemmista tehtävistä. Suomalainen yhteiskunta on muuttunut hyvin yksilökeskeiseksi. Arvot ovat muuttuneet hyvin koviksi. Heikompi yksilö ei pärjää kilpailuhenkisessä maailmassa. Kuuro lapsi ei aina sovi kiireiseen perheeseen, jossa vanhemmat tekevät pitkää työpäivää. Kaksikielinen kasvatus vaatii paljon työtä, jos vanhemmat eivät osaa entuudestaan suomalaista viittomakieltä. Mietin, että kuurot lapset tarvitsisivat oikeasti kuuroja opettajia, jotka voisivat auttaa lasten kuulevia vanhempia. Miksi nykyään suurin osa kuuroista lapsista on yksikielisten/suomenkielisten opettajien vastuulla? Miten voimme tukea kuurojen lasten ja nuorten itsetunnon kehitystä?

Muistakaamme olla ylpeitä ja iloisia kuuroudesta. Olen hyvin ylpeä, että olen kuuro, vaikka tekee kipeää seurata kuurojen lasten ja nuorten kärsimystä. Jos haluat lisätietoja nykypäivän kuurojen ja huonokuuloisten lasten olosuhteista, niin kannattaa perehtyä tähän:

http://www.lapsiasia.fi/c/document_library/get_file?folderId=5535297&name=DLFE-20222.pdf

Hyvää kansainvälistä kuurojen viikkoa!