Olen miettinyt Suomessa viittomakielisten todellista määrää, miten paljon meitä on todellisuudessa. Viranomaiset eivät aina tiedä, miten monta viittomakielisiä on oikeasti. Kuurojen liitto on ilmoittanut lukumääriä, mutta ne eivät aina kerro totuutta todellisista määristä. Taidan nyt harrastaa vähän matematiikkaa.
Viittomakielen äidinkielekseen on ilmoittanut vuoden 2012 huhtikuun loppuun menneessä 223 ihmistä. Määrä ei kuulosta paljon, mutta vuoden 2011 loppuun mennessä on ilmoittanut vain 91. Neljän kuukauden aikana on siis ilmoittanut 132 viittomakielistä äidinkielekseen viittomakielen. 3 vuotta sitten siis 5.1.2009 on ilmoittanut vain 49 ihmistä viittomakielen äidinkielekseen. Mielestäni on tärkeää, että viranomaiset tietävät miten paljon meitä on. Silloin meidän on helpompaa vaatia viittomakielisiä palveluja, jos on saatavilla tarkkaa tilastotietoa. Kuurot eivät ole ainoita äidinkielisiä viittojia. Suomessa on monta kuulevia ja huonokuuloisia ihmisiä, joiden äidinkieli on viittomakieli (suomalainen, suomenruotsalainen, venäläinen, virolainen, amerikkalainen, ruotsalainen vai jokin muu).
Viittomakieliset ovat usein kaksi- tai monikielisiä, mutta kannattaa ilmoittaa jonkun viittomakielen äidinkielekseen. Viittomakieliset, meidän pitää muistaa mainita, mistä viittomakielestä on kyse. Sain s-postin väestörekisteristä, että 64 ihmistä on ilmoittanut vain viittomakielen. Suomalainen viittomakieli äidinkielenä on silloin huhtikuuhun 2012 mennessä 147. Venäläinen viittomakieli äidinkielenä on 11 ja vietnamilainen viittomakieli 1. Tämä on ymmärrettävää, että moni ei viito automaattisesti mistä viittomakielestä on kyse. Viitomme usein vain VIITTOMAKIELI. Puhutuissa kielissä ei käytetä PUHEKIELI, vaan sanotaan mistä puhutusta kielestä on kyse.
Hei, jos huomaat, että et ole vielä ilmoittanut väestörekisteriin äidinkielestäsi. Ehdit vielä ilmoittaa! Lisätietoja ilmoittamisesta löytyy tästä osoitteesta: http://www.kl-deaf.fi/fi-FI/uutiset/uutinen/?announcementId=e9f5933f-f2d2-4495-849a-0ef568dafa61&groupId=1ce45fc2-06ff-4d19-924c-67939a0bd93c
keskiviikko 21. marraskuuta 2012
tiistai 9. lokakuuta 2012
Kuoleva kukka
Tuli otettua ihania lokakuisia kuvia nuhaisena, sillä en voinut lähteä Helsingin kuurojen yhdistykselle leipomaan. Teki hyvää kävellä töiden jälkeen ilman kiireitä asunnolle. Haagan ja Lassilan alueilla löytyy muutama siirtolapuutarha. Oli mahtavaa katsella, miten luonto vaipuu syksyyn. Värit muuttuvat. Osa kukista kuihtuu, mutta kauniisti. Miksen ole aikaisemmin huomannut, miten kuihtuminen voi olla myös kaunista?
Tuli samalla mietittyä, miten elämä voi sammua ja syntyä. Heikot jäävät syrjään ja vahvat selviytyvät. Samaa on monen kielen ja ihmisen laita. Vähemmistökielet häviävät, ellei luoda erilaisia kielen suojeluohjelmia, kielipesiä. Muistan, kuinka vahvasti Tove Skutnabb-Kangas vaikutti voimakkaasti minuun kun luin opiskeluaikanani hänen kirjojaan vähemmistökielistä ja niiden tilanteista. Ellei huolehdita niistä, sitten niiden mukaan häviää monenlaisuus. Meidän pitäisi huolehtia erilaisista kukista, jotta luonnon elinvoimaisuus säilyisi.
Ihailemani lupiinit ovat silmissäni niin kauniita, mutta ne tuhoavat monia luonnon kasveja. Samaa on suomalaisen viittomakielen kohdalla, mutta suomenruotsalainen viittomakieli on nyt erittäin uhanalainen kieli. Miten voisimme tukea kuolevaa kieltä? Ei ole oikein, että suomalaisen viittomakielen käyttäjät ovat liian usein mukana suomenruotsalaisten viittomakielisten tapahtumissa. Olen aina ollut kiinnostunut eri viittomakielistä ja haluaisin oppia suomenruotsalaista viittomakieltä, mutta olen kuitenkin pysynyt suurimmaksi osaksi syrjällä. Suomenruotsalaiset viittomakieliset lapset tarvitsevat oikeasti paljon kielellisiä virikkeitä ja myös opetusta omasta kielestään. Suomenruotsalaiset kuurot ovat aina olleet monikielisiä ja he osaavat hyvin nopeasti vaihtaa kielensä suomalaiseen viittomakieleen. Koulutettuja suomenruotsalaisia viittomakielisiä ei ole kovinkaan monta. Jos halutaan elvyttää kuolevaa kieltä, silloin pitäisi olla tarkkaan mietitty ohjelma ja keskustelua yhteisön sisällä. Suomenruotsalaisten kuurojen koulu Porvoossa suljetettiin v.1993. Siitä on siis kohta 20 vuotta.
perjantai 28. syyskuuta 2012
Olkaamme ylpeitä kuuroudestamme
Siivosin vähän kaappia ja löytyi pino kuurojenlehtiä. Pitäisi lajitella aikajärjestykseen. Olen laittanut lehtien väliin muistiinpanoja, mitä erilaisia hyviä kirjoituksia on tullut luettua. Tällä viikolla vietetään kansainvälistä kuurojen viikkoa. Sen kunniaksi haluan ottaa esille kuurojen lasten opetuksen.
Kun kävin lukiota Mikkelin kuulovammaisten koulussa 1990-luvun alussa ja yksi opettajista oli Arto Räsänen, joka opetti meille suomalaista viittomakieltä. Muistan hyvin, kuinka hyvin hän osasi viittoa ja hän selitti meille lukiolaisille viittomakielen variaatioita. Nauroin kerran hänelle, ja ajattelin, että kuuleva se keksii kaikenlaisia viittomia. Kuinka väärässä olinkaan! Monen vuoden päästä huomasin vanhemman kuuron viittovan sitä vanhaa viittomaa, josta Arto kertoi.
Arto oli kyllä aikaansa edellä. Hän kirjoitti jo 1960-luvulla viittomakielen kehittämisestä, sillä hän huomasi, että puuttui paljon viittomia. Siihen aikaan kouluissa ymmärrettiin, että kuurot lapset tarvitsevat viittomakieltä. Siirtyminen puhekielestä viittomakieleen ei ollut kovinkaan kivutonta, sillä moni opettajista ei osannut viittoa. Onneksi Kuurojen Liitto järjesti viittomakielen kursseja, vaikka oli enimmäkseen viitottua suomea.
Vuoden 1984 Kuurojen lehdessä (8/1984) ilmestyi Arto Räsäsen kirjoitus kuurojen lasten opetuksesta. Siinä Arto puolusti rohkeasti kuurojen oikeuksia:
"Aika alkaa olla kypsä vastaanottamaan ajatuksen, että äidinkieli on se tehokkain keino, millä kuuro ihminen voi luoda itselleen henkisesti voimakkaamman, varmemman ja rikkaamman identiteetin. Tarkoitan tällä äidinkielellä viittomakieltä, meidän kuulevien kuurojenopettajain itsekkäät pyrkimykset ovat olleet esteenä kouluelämän aikan. Samat itsekkäät syyt ovat olleet kuurojen lasten vanhemmilla. Vanhemmilla ehkä enemmän vielä tiedostamton halu torjua ajatus, että minun lapsellani on eri äidinkieli kuin meillä muilla kuulevilla perheenjäsenillä."
Siinä kirjoituksessa Arto otti esille myös kuurojen lasten opettajien koulutuksen ja pätevyyden puutteen. "Se ajatus on kuinka kuuleva henkilöä, suomenkieli äidinkielenää, voi opettaa kuuroa henkilöä, jolla on eri äidinkieli, viittomakieli. Ajatusleikkiä jatkaen voisin heittää arvoisille kolleegoilleni mietittäväksi, kuka haluaisi lähteä Ruotsiin opettamaan ruotsalaislapsia ja heille ehkä vielä ruotsinkieltä. Lisää mietittävää, kuinka suhtautuisitte venäläiseen opettajaan, joka tulisi opettamaan omaa suomalaista lastamme peruskouluun, ei venäjän kieleen vaan yleisten aineiden tai suomen kielen opettajaksi."
Tänä päivänä tilanne on niin toisenlaista kuin silloin 1980-luvulla. Ei saada olla kuuro vaan. Mitä pahaa kuuroudessa on? Miksemme voi antaa kuurojen olla kuuroja? Vanhemmuus on elämän yksi vaikemmista tehtävistä. Suomalainen yhteiskunta on muuttunut hyvin yksilökeskeiseksi. Arvot ovat muuttuneet hyvin koviksi. Heikompi yksilö ei pärjää kilpailuhenkisessä maailmassa. Kuuro lapsi ei aina sovi kiireiseen perheeseen, jossa vanhemmat tekevät pitkää työpäivää. Kaksikielinen kasvatus vaatii paljon työtä, jos vanhemmat eivät osaa entuudestaan suomalaista viittomakieltä. Mietin, että kuurot lapset tarvitsisivat oikeasti kuuroja opettajia, jotka voisivat auttaa lasten kuulevia vanhempia. Miksi nykyään suurin osa kuuroista lapsista on yksikielisten/suomenkielisten opettajien vastuulla? Miten voimme tukea kuurojen lasten ja nuorten itsetunnon kehitystä?
Muistakaamme olla ylpeitä ja iloisia kuuroudesta. Olen hyvin ylpeä, että olen kuuro, vaikka tekee kipeää seurata kuurojen lasten ja nuorten kärsimystä. Jos haluat lisätietoja nykypäivän kuurojen ja huonokuuloisten lasten olosuhteista, niin kannattaa perehtyä tähän:
http://www.lapsiasia.fi/c/document_library/get_file?folderId=5535297&name=DLFE-20222.pdf
Hyvää kansainvälistä kuurojen viikkoa!
sunnuntai 16. syyskuuta 2012
Selittämistä vai tulkkaamista?
Joskus voi sattua kaikenlaisia hassuja juttuja kun on kuuro. Huomasin pari päivää sitten Jyväskylän kävelykadulla itkevän lapsen äitinsä kanssa. Äiti yritti laittaa lapsen kengät takaisin ja oli myös isoäiti auttamassa. Huomasin, että ilmapallo oli irronnut putkesta. Menin auttamaan ja laitoin ilmapallon takaisin putkeen, sitten ojensin itkevälle lapselle, joka sitten rauhoittui ilmiselvästi. Mutta tyttäreni nauroi kovasti minulle, sillä lapsen äiti oli sanonut lapselleen, ettei oteta ollenkaan ilmapalloa mukaan. Kuurona menin auttamaan, mutta aiheutin kai kiukkua lapsen äidille.
Olen monesti ollut ihan tietämätön, kun minulle puhutaan. Tyttäreni huomauttaa vähän välillä, että tuo myyjä yrittää puhua minulle. Taidan olla aika epäkohtelias monen kuulevan silmissä. Joskus sattuu niin, että kuuleva alkaa puhua tyttärelleni. Jos huomaan, että asia on joku tärkeä, niin pyydän tavallisesti paperia ja kynää. Ennen vanhaan ei ollut tulkkipalvelua saatavilla, ja aika moni kuurojen vanhempien kuuleva lapsi oli/on joutunut tulkkaamaan erilaisissa tilanteissa.
Äitini kertoi kerran minulle, miten yksi kuurojen vanhempien kuuleva lapsi kertoi äidilleni, että oli joutunut tulkkaamaan gynekologin tutkimusten aikana. Uskomattomia juttuja on tapahtunut, mutta onneksi moni viisas kuuro vanhempi on ymmärtänyt käyttää paperi+kynä –viestintää tai vaikeammissa tilanteissa kääntynyt seurakunnan työntekijöiden puoleen. Luulisi, että nykyaikana ymmärrettäisiin jättää lapset rauhaan. Asia ei ole aina niin, sillä on edelleen tietämättömiä suomalaisia, jotka kääntyvät lasten puoleen. Sama ilmiö on varmaan maahanmuuttajien kohdalla, jossa heidän lapsensa toimivat vanhempiensa tulkkeina.
Kävin kerran lapseni kanssa terveysasemalla, ja vastaanottovirkailija hermostui minulle, kun pyysin paperia ja kynää. Kielsin silloin lasta toimimasta tulkkina, ja luin virkailijan huulilta: ”Puhumalla olisi niin paljon helpompaa!”. Kirjoitin sitten rauhallisesti paperille, ja sanoin, että lapsilla on oikeus olla vain lapsia. Kai sillä virkailijalla oli huono päivä, vaikka toimii asiakaspalvelussa. Onneksi monessa paikassa suhtaudutaan aika kivasti paperilla kirjoitteluun.
Kyllä vähän harmitti lukea Helsingin sanomista jutun kunnallisvaaleista, jossa toimittaja kysyi kuurolta äidiltä asioita ja tulkkaamassa oli hänen alaikäinen lapsensa. Voi olla, että lapsesta ei tunnu vaikealta. Jos on tottunut pienestä pitäen tulkkina olemiseen tai pikemminkin selittäjän rooliin.
Olen monesti ollut ihan tietämätön, kun minulle puhutaan. Tyttäreni huomauttaa vähän välillä, että tuo myyjä yrittää puhua minulle. Taidan olla aika epäkohtelias monen kuulevan silmissä. Joskus sattuu niin, että kuuleva alkaa puhua tyttärelleni. Jos huomaan, että asia on joku tärkeä, niin pyydän tavallisesti paperia ja kynää. Ennen vanhaan ei ollut tulkkipalvelua saatavilla, ja aika moni kuurojen vanhempien kuuleva lapsi oli/on joutunut tulkkaamaan erilaisissa tilanteissa.
Äitini kertoi kerran minulle, miten yksi kuurojen vanhempien kuuleva lapsi kertoi äidilleni, että oli joutunut tulkkaamaan gynekologin tutkimusten aikana. Uskomattomia juttuja on tapahtunut, mutta onneksi moni viisas kuuro vanhempi on ymmärtänyt käyttää paperi+kynä –viestintää tai vaikeammissa tilanteissa kääntynyt seurakunnan työntekijöiden puoleen. Luulisi, että nykyaikana ymmärrettäisiin jättää lapset rauhaan. Asia ei ole aina niin, sillä on edelleen tietämättömiä suomalaisia, jotka kääntyvät lasten puoleen. Sama ilmiö on varmaan maahanmuuttajien kohdalla, jossa heidän lapsensa toimivat vanhempiensa tulkkeina.
Kävin kerran lapseni kanssa terveysasemalla, ja vastaanottovirkailija hermostui minulle, kun pyysin paperia ja kynää. Kielsin silloin lasta toimimasta tulkkina, ja luin virkailijan huulilta: ”Puhumalla olisi niin paljon helpompaa!”. Kirjoitin sitten rauhallisesti paperille, ja sanoin, että lapsilla on oikeus olla vain lapsia. Kai sillä virkailijalla oli huono päivä, vaikka toimii asiakaspalvelussa. Onneksi monessa paikassa suhtaudutaan aika kivasti paperilla kirjoitteluun.
Kyllä vähän harmitti lukea Helsingin sanomista jutun kunnallisvaaleista, jossa toimittaja kysyi kuurolta äidiltä asioita ja tulkkaamassa oli hänen alaikäinen lapsensa. Voi olla, että lapsesta ei tunnu vaikealta. Jos on tottunut pienestä pitäen tulkkina olemiseen tai pikemminkin selittäjän rooliin.
lauantai 15. syyskuuta 2012
Heitetäänkö Suomessa uimataidottomia lapsia veteen?
Syksy alkoi nopeasti. Lasten koulu on käyty jo kuukauden verran. Odotellaan syyslomaa, joka olisi kuukauden päästä. Mitä syyslomalla voisi tehdä? Ainakin vähän hengähtää vähäksi ajaksi. Tuntuu hyvältä, että aloitan jälleen jatko-opinnot kahden vuoden tauon jälkeen. Motivaatio on ollut hukassa, mutta nyt tuntuu että jaksaa paneutua. Haluaisin aloittaa jonkun uuden kielen opiskelun, mutta museologian ja historian opinnot saavat riittää lisurin lisäksi. Mielenkiintoista lukea, miten museologia alkoi kehittyä Suomessa. Kuurojen museo on yksi vanhimmista museoista, sillä perustettiin jo v.1907. Museoita alettiin perustaa oikein kunnolla Suomessa 1800-luvun loppupuolella. Niin, murrosikäisten lasteni koulunkäynti joskus aiheuttaa oikein harmaita hiuksia. Onneksi on värjäysaineet keksitty.
Harmittaa nuorimmaisen puolesta, että hän ei päässyt takaisin vanhaan kouluunsa jossa tarjotaan ranskan A1-kielen opetusta. Norssikoulu on nimittäin ainoa koulu Jyväskylässä, jossa opiskellaan ranskaa A1-kielenä ja meidän lasta pyydettiin allekirjoittamaan sitoutumaan opiskelemaan. Elämässä tapahtui vähän kaikenlaista, että lapsemme oli välillä Helsingissä ja perhe yhdistyi jälleen. Jyväskylän opetusvirastosta ehdotettiin, että lapsemme voisi opiskella ranskaa äidinkielisten kanssa perjantaisin klo 17-19. Opettajana toimii äidinkielinen ranskan puhuja. Kävi niin, että lapsemme alkoi ahdistua siinä ryhmässä, sillä hän ei ollut muiden lasten lailla äidinkielinen ranskan puhuja.
Ihmetyttää, miksi suomalaisessa koulujärjestelmässä ei katsota kokonaisvaltaisesti lasta. Annetaan vaan lapsen kärsiä, koska hän ei yksinkertaisesti mahdu vanhaan luokkaan. Raha menee lapsen hyvinvoinnin edelle.
Mitä meidän vanhempien tulisi tehdä tämän asian kanssa? Yrittää kannustaa jatkamaan, mutta eihän voi pakottaa itkuista lasta menemään tunneille. Mielestäni on hyvin ajattelemattomasti tehty ehdotus opetusvirastosta, että lapseni menisi sellaiseen opetukseen jossa ei ole edes oppikirjoja. Äidinkielisessä opetuksessa puhutaan paljon äidinkieltä, harjoitellaan lukemista ja kirjoittamista. On vähän vaikeaa tukea, kun ei tiedetä mitä myöhemmin opetuksessa tullaan käsittelemään. Jos voisi vähän kotona kerrata sanastoa ja kuunnella dvd:tä ennen tunteja, silloin saisi lisää itseluottamusta. On kuin heittäisi uimataidottoman lapsen veteen.
Harmittaa nuorimmaisen puolesta, että hän ei päässyt takaisin vanhaan kouluunsa jossa tarjotaan ranskan A1-kielen opetusta. Norssikoulu on nimittäin ainoa koulu Jyväskylässä, jossa opiskellaan ranskaa A1-kielenä ja meidän lasta pyydettiin allekirjoittamaan sitoutumaan opiskelemaan. Elämässä tapahtui vähän kaikenlaista, että lapsemme oli välillä Helsingissä ja perhe yhdistyi jälleen. Jyväskylän opetusvirastosta ehdotettiin, että lapsemme voisi opiskella ranskaa äidinkielisten kanssa perjantaisin klo 17-19. Opettajana toimii äidinkielinen ranskan puhuja. Kävi niin, että lapsemme alkoi ahdistua siinä ryhmässä, sillä hän ei ollut muiden lasten lailla äidinkielinen ranskan puhuja.
Ihmetyttää, miksi suomalaisessa koulujärjestelmässä ei katsota kokonaisvaltaisesti lasta. Annetaan vaan lapsen kärsiä, koska hän ei yksinkertaisesti mahdu vanhaan luokkaan. Raha menee lapsen hyvinvoinnin edelle.
Mitä meidän vanhempien tulisi tehdä tämän asian kanssa? Yrittää kannustaa jatkamaan, mutta eihän voi pakottaa itkuista lasta menemään tunneille. Mielestäni on hyvin ajattelemattomasti tehty ehdotus opetusvirastosta, että lapseni menisi sellaiseen opetukseen jossa ei ole edes oppikirjoja. Äidinkielisessä opetuksessa puhutaan paljon äidinkieltä, harjoitellaan lukemista ja kirjoittamista. On vähän vaikeaa tukea, kun ei tiedetä mitä myöhemmin opetuksessa tullaan käsittelemään. Jos voisi vähän kotona kerrata sanastoa ja kuunnella dvd:tä ennen tunteja, silloin saisi lisää itseluottamusta. On kuin heittäisi uimataidottoman lapsen veteen.
keskiviikko 29. elokuuta 2012
Osoite?
Kuvittele, että olet vieraassa maassa ja et tunne ko.maan tapoja, kieltä. Kävelet oudoissa paikoissa, jossa on erilaisia tapoja kuin entisessä kotimaassa. Tapaat tiukannäköisiä viranomaisia, jotka neuvovat mitä sinun tulisi tehdä. Yrität ymmärtää maan kielen kirjaimia, jotka poikkeavat hyvin paljon entisen kotimaasi kielen kirjaimista. Viranomaisten antamat lomakkeet näyttävät ihan hullunkurisilta.
Olet saapunut maahan kolme kuukautta sitten, ja yrität opetella uuden viittomakielen. Uuden maan sormitusjärjestelmä on ihan outoa, koska se pohjautuu maan puhutun kielen järjestelmään. Pystyt kertomaan nimesi hitaasti sormittaen ja tulee ihan hiki päähän. Sinulla alkaa olla rahat lopussa, ja tapaat paikallisen kuuron, joka neuvoo sinua käyttämään tulkkipalvelua.
Mietit, mitä se tulkkipalvelu onkaan kun äitisi on aina auttanut sinua asioiden hoitamisessa. Soitat videopuhelulla tulkkivälityskeskukseen ja yrität ymmärtää nuorehkon välittäjän viittomista. Ajattelet, että onpa hyvä asia saada yhteys viittoen. Siitä huolimatta joudut pinnistelemään, mitä tuo kuuleva nainen oikein tarkoittaa. Mietit, että kunpa olisi se kuuro kaveri paikalla selittämässä. Mitä tuo viittoma "OSOITE" oikein tarkoittaa? Yrität ehdottaa välittäjälle, että tulkki voisi tulla siihen punaisen väriseen taloon joka sijaitsee ihan juna-aseman edessä huomenna klo 14. Välittäjä toistaa taas tuota outoa viittomaa ja menetät uskon, sillä toistat peräti kaksi kertaa tapaamisen paikkaa. Miksi se välittäjä näyttää niin tyytymättömältä ja pudistaa päätään?
Huominen koittaa. Menet odottamaan tulkkia juna-aseman edessä olevan talon eteen ja ketään ei näy. Odotat vielä tunnin, mutta ei mitään tapahdu kunnes soitat uudelle ystävälle ja kerrot tilanteen.
Ai, se viittoma OSOITE tarkoittaa, että pitää kertoa kadun nimen. Kuinka voit tietää, kun et vielä osaa maan kieltä.
Tällaista tapahtuu tämän päivän Suomessa.
Olet saapunut maahan kolme kuukautta sitten, ja yrität opetella uuden viittomakielen. Uuden maan sormitusjärjestelmä on ihan outoa, koska se pohjautuu maan puhutun kielen järjestelmään. Pystyt kertomaan nimesi hitaasti sormittaen ja tulee ihan hiki päähän. Sinulla alkaa olla rahat lopussa, ja tapaat paikallisen kuuron, joka neuvoo sinua käyttämään tulkkipalvelua.
Mietit, mitä se tulkkipalvelu onkaan kun äitisi on aina auttanut sinua asioiden hoitamisessa. Soitat videopuhelulla tulkkivälityskeskukseen ja yrität ymmärtää nuorehkon välittäjän viittomista. Ajattelet, että onpa hyvä asia saada yhteys viittoen. Siitä huolimatta joudut pinnistelemään, mitä tuo kuuleva nainen oikein tarkoittaa. Mietit, että kunpa olisi se kuuro kaveri paikalla selittämässä. Mitä tuo viittoma "OSOITE" oikein tarkoittaa? Yrität ehdottaa välittäjälle, että tulkki voisi tulla siihen punaisen väriseen taloon joka sijaitsee ihan juna-aseman edessä huomenna klo 14. Välittäjä toistaa taas tuota outoa viittomaa ja menetät uskon, sillä toistat peräti kaksi kertaa tapaamisen paikkaa. Miksi se välittäjä näyttää niin tyytymättömältä ja pudistaa päätään?
Huominen koittaa. Menet odottamaan tulkkia juna-aseman edessä olevan talon eteen ja ketään ei näy. Odotat vielä tunnin, mutta ei mitään tapahdu kunnes soitat uudelle ystävälle ja kerrot tilanteen.
Ai, se viittoma OSOITE tarkoittaa, että pitää kertoa kadun nimen. Kuinka voit tietää, kun et vielä osaa maan kieltä.
Tällaista tapahtuu tämän päivän Suomessa.
lauantai 25. elokuuta 2012
Kaksikielisten ihmisoikeuksien toteutumisesta..
Kysyin ystävältäni eilen, kuka on puhunut pakottamisesta kun ehdotin hänelle ottavan suomalaisen viittomakielen opetusaasian esille lastensa opettajan kanssa. Olin hämmästynyt, kun hän otti esille, ettei voi pakottaa. Onko kukaan muu puhunut pakottamisesta kun lapsi aloittaa kouluntaipaleen suomenkielisessä koulussa? Opitaan ihan itsestään selvästi tieto- ja taitoaineita kuten suomea, vaikka suomenkielisissä kodeissa puhutaan suomea.
Akateemista taitoa ei aina voi saavuta kotoa, jos vanhemmat eivät opeta lapsilleen kotona. Kotiopetus on yksi mahdollisuus, mutta puhun nyt yleensä lasten oppimisesta. Ellemme kannusta lapsiamme oppimaan enemmän suomalaisen tai suomenruotsalaisen viittomakielen kieliopista, kulttuurista ja viestinnästä. Silloin viittovista lapsista kasvaa kulttuurisesti ja viestinnällisesti heikkoja. Ilmiö on nähtävissä esimerkiksi viittomakielisissä uutisissa, kun osa uutislukijoista ei hallitse riittävästi suomalaista viittomakieltä vaikka he ovat kuuroja. Olen huomannut myös monen kuurojen vanhempien kuulevan lapsen vähättelevän heidän viittomakielen taitonsa, vaikka he osaisivat viittoa. Itsevarmuus ja itseluottamus puuttuvat. Näitä taitoja harjoitellaan koulussa. Kaksikieliset ja monikieliset lapset tarvitsevat paljon tukea ja kannustusta suomalaisessa yhteiskunnassa.
Luulen, että kuurojen vanhempien asenteet ovat tulleet heidän kouluajoiltaan, jolloin koettiin viittomakielen olevan huono ja hyödytön kieli. Emme siis ole oppineet rakastamaan kieltämme niin riittävästi, että haluamme antaa lapsillemme oppivan hyvin suomalaista tai suomenruotsalaista viittomakieltä. Olkaamme enemmän ylpeitä viittomakielisyydestämme, johon kuuluu vahvasti kaksikielisyys. Olen yksi esimerkki, sillä pidän kirjoittamisesta suomeksi vaikka syntyy välillä kirjoitusvirheitä.
Syyskuun viimeisellä viikolla vietetään kuurojen viikko ja teemana on kaksikielisyys. Meillä on oikeus olla kaksikielisiä. Lisätietoja teemasta löytyy mm. Kuurojen Liiton sivulta. KL:n toiminnanjohtaja Markku Jokinen selittää, että kaksikielisyyden toteutuminen on myös kuuron ihmisoikeuksien toteutumista. Näin väitän samaa kuurojen vanhempien kuulevien lasten kohdalla. Miten voimme edistää kuurojen vanhempien kuulevien lasten ihmisoikeuksien toteutumista? Rakastamalla enemmän suomalaista viittomakieltä - se on meidän äidinkielemme.
Akateemista taitoa ei aina voi saavuta kotoa, jos vanhemmat eivät opeta lapsilleen kotona. Kotiopetus on yksi mahdollisuus, mutta puhun nyt yleensä lasten oppimisesta. Ellemme kannusta lapsiamme oppimaan enemmän suomalaisen tai suomenruotsalaisen viittomakielen kieliopista, kulttuurista ja viestinnästä. Silloin viittovista lapsista kasvaa kulttuurisesti ja viestinnällisesti heikkoja. Ilmiö on nähtävissä esimerkiksi viittomakielisissä uutisissa, kun osa uutislukijoista ei hallitse riittävästi suomalaista viittomakieltä vaikka he ovat kuuroja. Olen huomannut myös monen kuurojen vanhempien kuulevan lapsen vähättelevän heidän viittomakielen taitonsa, vaikka he osaisivat viittoa. Itsevarmuus ja itseluottamus puuttuvat. Näitä taitoja harjoitellaan koulussa. Kaksikieliset ja monikieliset lapset tarvitsevat paljon tukea ja kannustusta suomalaisessa yhteiskunnassa.
Luulen, että kuurojen vanhempien asenteet ovat tulleet heidän kouluajoiltaan, jolloin koettiin viittomakielen olevan huono ja hyödytön kieli. Emme siis ole oppineet rakastamaan kieltämme niin riittävästi, että haluamme antaa lapsillemme oppivan hyvin suomalaista tai suomenruotsalaista viittomakieltä. Olkaamme enemmän ylpeitä viittomakielisyydestämme, johon kuuluu vahvasti kaksikielisyys. Olen yksi esimerkki, sillä pidän kirjoittamisesta suomeksi vaikka syntyy välillä kirjoitusvirheitä.
Syyskuun viimeisellä viikolla vietetään kuurojen viikko ja teemana on kaksikielisyys. Meillä on oikeus olla kaksikielisiä. Lisätietoja teemasta löytyy mm. Kuurojen Liiton sivulta. KL:n toiminnanjohtaja Markku Jokinen selittää, että kaksikielisyyden toteutuminen on myös kuuron ihmisoikeuksien toteutumista. Näin väitän samaa kuurojen vanhempien kuulevien lasten kohdalla. Miten voimme edistää kuurojen vanhempien kuulevien lasten ihmisoikeuksien toteutumista? Rakastamalla enemmän suomalaista viittomakieltä - se on meidän äidinkielemme.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)